Oksennus

Tämä on postaus ilman sen kummempaa syventymistä. Annan sen kirjoittamiselle aikaa 30 minuuttia, jonka jälkeen julkaisen sen. Tämä on testipostaus, jonka tarkoitus on testata sen palautumista edistävää vaikutusta. Tämä on oksennuspostaus, torstai-iltapäivän päällimmäiset ajatukset.

Mulla on töissä ollut pitkään jatkunut stressitila, joka voi olla vaarassa johtaa uupumiseen. Monet niistä asioista ovat sellaisia, joihin en pysty vaikuttamaan, niiden tunnistaminen ja niistä irtautuminen on välillä hankalaa. Vaadin itseltäni monesti liikaa, enkä aina muista pitää itsestäni huolta. En muista puhua itselleni kauniisti, näen monesti tekemättä jääneet asiat ja hyvin tehdyt asiat jäävät varjoon. Kun alan tuntea itsekkäitä tunteita ja tarpeita, pelkään olevani narsisti. Pohden huijarisyndroomaa monessa eri elämäni osa-alueilla. Puren hampaita yhteen niin että ne hajoavat, leukani ja niskani ovat kipeät siitä kaikesta kireydestä. Välillä on tosi paha olla ja tunnen siitä häpeää ja syyllisyyttä. Koen syyllisyyttä tästäkin postauksesta, sillä tiedän sen huolestuttavan muita ihmisiä ja luovan heille paineita. Se ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen tarkoitus.

Mua vituttaa kuulla radiosta perussuomalaisten mainos. En käsitä, miten epätasa-arvo, viha, pelko ja syyllistäminen voivat olla niin suosittuja arvoja ihmisten keskuudessa. On monia asioita, joihin mun ymmärrys ei riitä, vaikka koen olevani hyvin joustava ja avarakatseinen ihminen. Mua turhauttaa vastuuttomuus ja kapeakatseisuus. Mua suututtaa heikommassa asemassa olevien ihmisten ruma kohtelu. Toisten ihmisten arvostus ja kunnioitus on asia, jonka kanssa myös minä teen monesti töitä. En pysty kunnioittamaan sellaisia ihmisiä, joiden käytös sotii pahasti omia arvojani vastaan. Onko se sitten itsessään toisten ihmisten ylenkatsomista, se onkin hyvä kysymys. Arvostuksen puutteen ei kuitenkaan pitäisi poistaa vastuuta hyvistä käytöstavoista ja vähintään neutraalista kohtaamisesta. Vastuu on myös pysähtyä miettimään omia arvojaan ja sitä, miksi tietynlaisten ihmisten arvostaminen ja kunnioittaminen on niin helvetin vaikeaa ja toisinaan mahdotonta.

Mulla on oikeus voida hyvin ja velvollisuus huolehtia myös tiettyjen ihmisten hyvinvoinnista. Se oikeus tarkoittaa sitä, että toisilta viedään ”oikeus” olla nakertamatta sitä. Ei se ole kivaa, mulle on maailman paskamaisin asia puhua suoraan sellaisia asioita, joiden tiedän herättävän toisessa negatiivisia tunteita. En ole varma, oliko venlafaksiinin täysi lopetus sittenkään hyvä asia. Olen hyväksynyt, että ADHD:n, persoonallisuuteni ja nyky-yhteiskunnan vaatimusten yhteensovitus voi vaatia dopamiinin ja noradrenaalinin boostauksen lisäksi myös serotoniiniboostia. Ei mun aivoja ole suunniteltu tämmöiseen yhteiskuntaan, mutta en voi palata metsästäjä-keräilijä aikakauteen. Välillä on helvetin hankalaa olla outolintu neurotyypillisille extroverteille suunnitellussa maailmassa.

Aikaa meni 40 minuuttia, mutta se on ihan ok. Päässä tuulee vähän vähemmän, nähtäväksi jää, onko sillä pitkäaikaisempaa vaikutusta. Tuntuu tyhmältä kirjoittaa oksennuksen jälkeen seuraava lause, joka on kuitenkin totta : olen vain kohtalaisen huolissani itsestäni, eikä muidenkaan tarvitse olla sen enempää.

-Heidi