Mul on ADHD

Tämä on jälleen postaus, joka on tehty spontaanisti ilman kummempaa pohtimista. Haluan kertoa ADHD:n vaikutuksesta elämääni ja sen merkityksestä itsetuntemukseeni ja itsetuntooni.

Alkuun hieman taustatietoa: olen oireillut psyykkisesti ala-asteelta lähtien. Oireinani on ollut mm. ahdistusta, masentuneisuutta, joukkoon kuulumattomuuden tunnetta, keskittymisvaikeuksia, huolimattomuutta, yliherkkyyttä ja jonkinasteista tunnesäätelyn epävakautta. Oireeni ovat ilmenneet esimerkiksi koulusta lintsaamisena, syömishäiriönä, itsetuhoisuutena, asioiden unohteluina ja ihmissuhdeongelmina. Olen aina luullut olevani tyhmä. Olen sulkenut omat tarpeeni ja haluni suojellakseni muiden tarpeita. Olen satuttanut itseäni suoraan tai epäsuorasti ajatellen etten ansaitse muuta ollessani näin tyhmä, laiska ja saamaton.

Tyhmähän mä en oikeasti koskaan ole ollut. Olen aina ollut hyvin pärjäävä ja vastuuta pelkäämätön oppilas stipendeineen ja hymytyttö patsaineen. Opettajani pyysi 15-vuotiasta minua kolmen pienen lapsensa lapsenvahdiksi, toinen opettaja sponsoroi yläasteella tanssinopettajan ”uraani” henkilökohtaisilla varoillaan. Minussa on nähty potentiaalia, jota mun on vieläkin vaikea hyväksyä.

Veljeni ovat aina olleet matemaattisesti (ja muutenkin) lahjakkaita, täysin yli keskitason. Opin siihen ettei mun tarvitsekaan olla fiksu, riittää että on kiva, reipas ja nätti. En kuitenkaan osannut olla niitäkään oikein, en ollut oikeille ihmisille tarpeeksi kiva,riittävän reipas tai tietyllä tavalla tarpeeksi nätti. Olen ollut vuosia koulukiusattu, ja siitä aiheutuneetaa katkeruudesta olen onneksi jo päässyt yli. Sen aikana ja jälkeen on tapahtunut paljon, mainitakseni raiskaus, vahingollinen lapsuuden perhe-elämä, raskautuminen ja keskenmeno, parisuhteen henkinen väkivalta, masennus, masennuslääkitys, psykoterapia ja ADHD-diagnoosin aiheuttama identiteettikriisi, ylennys töissä, koronakriisi ja siitä palautuminen.

Tämä ei ole postaus, jolla haen säälipisteitä tai ylimääräistä huomiota. Tämä on postaus, jossa haluan muistuttaa ennenkaikkea itseäni siitä, että menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta sitä voi ja kannattaa peilata nykyhetken tilanteeseen. Tämän postaukseen tarkoitus ei myöskään ole osoittaa, että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus tehdä elämässään ihan mitä vain, koska se ei ole totta.

Mulla on aina ollut joku, jolle puhua. Mulla on ollut älykkyyttä ja lahjakkuutta selviytyä näistä asioista, mä olen aina keksinyt keinoja selviytyä, vaikka keinot eivät aina ole olleet pidemmän päälle hyviä. Mulla on ollut upeita opettajia, jotka ovat nähneet minut kaiken sen lintsaamisen takana, ja antaneet siimaa ja ymmärrystä, vaikka sitä ei diagnoosien puutteen vuoksi olisi edes ollut välttämätöntä tehdä. Mulla on ollut tahto selviytyä, en ole itsetuhoisuudesta huolimatta koskaan varsinaisesti päättänyt tappaa itseäni. Olen ollut avun piirissä  enempi vähempi 11- vuotiaasta saakka, enkä ole torjunut apua kuin silloin, kun avun jatkumisen perusteena olisi alaikäisenä perheelle kertominen, silloin sanoin lääkärille kiitos, mutta ei kiitos.

Tänään ymmärrän itseäni taas helvetisti paremmin. En jaksa olla katkera siitä, että jo yläasteella koulupsykologi pohti ADHD-diagnoosin mahdollisuutta, mutta koulun vaihdon vuoksi asia jäi kesken. Myöhemmin sain toistuvan masennuksen diagnoosin, lääkityksen ja psykoterapiaa, jonka jälkeen mulla oli vihdoin lupa ja velvollisuus pohtia omaa osaani omassa elämässäni. Jo yläasteelta elämässäni ollut ystäväni oli jo pari vuotta pohtinut mulla ääneen, voisiko mulla olla ADHD. Syyllisyys ja häpeä estivät pitkään mua selvittämästä asiaa, olinhan jo monia vuosia keksinyt oireilleni syyn: laiskuuden, tyhmyyden ja saamattomuuden. Kun lopulta aloin ikään kuin kokeilumielessä lukea asiasta ja peilata sitä itseeni, oli kuin olisin löytäny kauan kadoksissa olevan ystävän.

Ennen diagnoosin ja lääkityksen saamista olin impulssien orja ja päiväni koostuivat monista päässä soivista biiseistä, kymmenistä asioihin kuulumattomista asiayhteyksistä, hallitsemattomuuden tunteista ja äärimmäisyyksin menevistä syyllisyyden ja häpeän tunteista. Halveksuin rutiineja, pysyvyyttä, kontrollia ja suunnitelmia, sillä en kokenut pystyväni niihin kuin vasta vastenmielisen pakon edestä. Olin kuin karahka suuressa virrassa, joka yritti selviytyä yhdestä aallosta ja samalla jotenkin varautua seuraavaan.

Toissapäivänä psykiatri kertoi minulle, että mulla ihan tosissaan 100% varmasti on ADHD, eikä kyse ole huijarisyndroomasta johtuvista tekosyistä. Mulla on aivot ja muu hermosto, jotka reagoivat asiaan eri tavoilla kuin ”tavallisten ihmisten”, neurotyypillisten. En voi muuttaa sitä, se on aina ollut minussa ja tulee aina olemaan. Lääkehoidosta saatu huomattava hyöty tukee diagnoosia ja sen tehostuskin koettiin tarpeelliseksk. On vaikeaa hyväksyä, että mun täytyy lääkkeillä muokata ja säännellä aivojeni toimintaa, jotta pystyn toimimaan ja elämään ympäristön ja yhteiskunnan asettamien ehtojen mukaisesti. Ilman lääkkeitä ja itsensä hyväksynnän opettelua mä tulisin kuitenkin todennäköisesti olemaan surullinen, kelpaamaton yksilö, joka etsisi itseään hautaan saakka.

ADHD-diagnoosi on antanu mulle ihan helvetisti kaikkea. Olen saanut lääkityksen, josta on ollut ihan mieletön apu. Ymmärrän potentiaalini eri elämä osa-alueilla, tabusta huolimatta kehtaan sanoa olevani älykäs ja fiksu. Olen oppinut organisoimaan ja hyödyntämään kykyäni ajatella laajasti eri näkökulmista. Ymmärrän heikkouteni, edelleen syyllistyn liikaa itseni syyllistämiseen, mutta opin pikkuhiljaa itsemyötätuntoa. Ajatukseni ihmisistä on hyvin ristiriitainen: toisaalta osaan asettua toisen asemaan helpostikin ja näin laajentaa ymmärrystä ja empatiaa, toisaalta joskus turhaudun jos joku ei käsitä asioita kuten minä. Ajatukseni eläimistä ja luonnosta ovat paljon selkeämpiä, vaikka omat toimintani toisinaan ovat periaatteitani vastaan. Mielestäni ihminen on yksi merkittävä osa luontoa ja elämän kiertokulkua, joskin se haitallisin ja toivottavasti lyhyimmän elinkaaren omaavin osa. Ihmiskunnan nykyinen olemassaolon muoto on kokonaisuudessaan niin kuvottavan talouskeskeinen, ympäristöä tuhoava ja vahingollinen, ettei pää riitä pohtimaan sitä kaikkea. Kuitenkin ihmiset ovat tässä ja nyt, eikä auta kun tehdä henkikökohtaisesti niitä asioita, joita itse voi vain tehdä. On ristiriitaista elää ihmisenä rakastaen itseä, elämää ja muita, ja samalla tuntea surua siitä, että liian moni ihminen ei ymmärrä ihmislajin lopulta tukehtuvan omaan ylimielisyyteensä.

Kukaan ei voi tietää miten toinen ajattelee. Kukaan toinen ei voi tietää, onko toisen maanantai ”vain” viikonpäivä, vai kello kymmenessä oleva vaaleanvihreä, joustava muoto ruskeine täplineen, mikä visualisoituu päässä aina kun kuulee sanan ”maanantai.” Mulla on synestesia, eli esimerkiksi viikonpäivien sanottaminen herättää mussa aina tietyn visuaalisen, mielen sisäisen mielikuvan. Kun puhutaan vissystä, mun mieleen tulee kuva häiriötilassa olevasta telkkarista, sellainen mustien ja valkoisten pisteiden värisevä tila. Vissy myös maistuu samalta kuin tuo häiriötila. Joulukuu on tummanharmaa, alhaalla oikella kello viiden kohdalla. Yleistyksenä, punk-musiikki kuulostaa keltaiselta, kissan silitys tuntuu kylläisyyden tunteelta. Synestesia tarkoittaa aistien sekoittumista ilman, että tietoisuus todellisuudeata hämärtyy. Koen sen ennenkaikkea lahjana, mutta toisaalta näin runsaat assosiaatiot 27/7/365 rasittavat melkoisesti.

Nyt tuli helvetin pitkä teksti, teki erittäin hyvää kirjoittaa se. Mulla on kolmen viikon päästä aika psykologille, josta uskon olevan apua asioiden purkamiseen ja uupumisen ennaltaehkäisyyn. Aion myös aloittaa prosessin psykoterapiaan, sain siihen Kelan tukea tai en. Tärkein asia mitä olen oppinut ja mihin ADHD-diagnoosini on mua sysännys on yksinkertaisesti oman elämän arvostaminen ja siitä huolta pitäminen. Kaikki ansaitsevat sen, myös minä.

-Heidi