Pettämättömällä jäällä

Paljon ajatuksia. Paljon kyseenalaistamista, paljon mennyttä, paljon tulevaa, hyvin paljon sitä mitä on nyt.
Uusin repeat-biisini on KSHMR-Lion heart, jonka sanoituksista en ymmärrä puoliakaan. Ymmärrän kuitenkin tarpeeksi, ja puuttuvat sanat korvaa biitti ja fiilis.
”It’s my moment, I own it. Came with a couple scars
But who’s counting? I keep going
To the beat of a lion’s heart,
Oh, my love take me down
Sin to me, sin to me
Oh, my love, hear that sound
It’s the beat of a lion’s heart”

Viime päivinä oon joutunut tarkastelemaan itseäni ja arvojani hyvin eri tavoin kriittisesti kuin ennen. Olen todennut olevani nyt hyvin eri mieltä itseni kanssa, mitä tulee kysymyksiin pasifismista ja väkivallattomuudesta. Pasifismi on kohdallani muuntautunut omaansa puolustavan maan, Ukrainan puolustamiseen siten, että hyväksyn ja tuen täysin myös aseellisen avun antamista. Tunnen suurta surua viattomien kuolemasta, olivat he sitten ukrainalaisia siviilejä, Ukrainan sotilaita tai Venäjän sotilaita, jotka eivät tienneet mihin lähtevät.

Vielä kaksi viikkoa sitten ajatusmaailmani oli melko selvä mitä sotaan tuli, kaikessa mustavalkoisuudessaan: tappaminen on aina väärin ja sanat ovat voimakkaampia kuin aseet. Tämä ajatusmaailma oli ja on mulle hyvin hyvin tärkeä, osa omaa identiteettiä, iso ja tärkeä arvo. On ollut vaikea kohdata tätä ristiriitaa ja tarkastella omaa muuttuvaa ajattelua näin merkittävän asian kohdalla, on kuin joutuisi tutustumaan osaan itsestä uudelleen. Miten joku ennen niin väärä, voi tuntua nyt niin oikealta. Miten pystyn katsomaan itseäni peilistä kun ajattelen näin, ja miten pystyisin katsomaan itseäni peilistä jos en ajattelisi näin.

Olen huomannut, että ristiriidat ovat usein ihan mieletön voima. Se voima ei näy heti, mutta ristiriita on aina kasvunpaikka. Kevyemmän tosielämän vertauksen voin kertoa tämän hetken säätilasta, tai oikeastaan sen vaikutuksista jalkakäytäviin. Olen koko talven kävellyt ylivarovaisesti, hampaita purren peläten kaatumista. Mitä enemmän olen varoen tuijottanut kuuta heijastavaa jäistä tietä, sitä enemmän olen liukastellut ja kohotellut adrenaliinitasojani. Tänään kävelin kotiin kuunnellen postauksen alussa mainitsemaani biisiä ja laitoin samalla ystävälleni viestiä. Havahduin puolivälissä siihen, että olin kävellyt melkein puoli kilometriä peilijäisellä jalkakäytävällä, enkä ollut liukastellut ollenkaan. Pyöräytin olkapääni taakse ja jatkoin kävelyä, keskittyen siihen etten yritä lainkaan keskittyä kävelemiseen, kävelen vain. Ja kävelin, rennommin, varomattomammin, turvallisemmin.

Ristiriidat eivät aina heikennä turvaa, ne voivat myös vahvistaa sitä. Se minkä on luullut olevan ehdottoman varmaa ja oikein, saattaa joskus tuntuakin väärältä, ja se on inhimillistä ja okei. Pahin pelkoni on, että mun mieli ja ajatusmaailma olisi 15 vuoden päästä täysin sama kuin nyt. Se kertoisi siitä, etten olisi elänyt itseni parhaaksi; kokeillut, erehtynyt, tutkinut, oppinut ja kasvanut. Tämän vuoden lopussa voin ainakin sanoa oppineeni, että voin samaan aikaan kantaa rauhanmerkkiä ylpeästi ja samalla kannattaa sodassa puolustavaa maata, sekä kävellä jäällä selkä suorana katse edessäpäin.