Ei mitään ihmeellistä

Näin vastaan kysymykseen ”Mitä sulle kuuluu?”. Se on pääosin totta, sillä elämässäni ei ole viime aikoina tapahtunut mitään yllättävää tai erikoista, ei mitään ihmeellistä. Arkisin käyn töissä, illat vietän pääasiassa kotona ja viikonloppuisin näen ihmisiä ja sosialisoidun. Parisuhde voi hyvin, kissat voi hyvin ja minä voin hyvin. Otan Venlafaxinin, Concertan ja vitamiinit aamulla, magnesiumin ja puolikkaan mirtatsapiinin illalla. Syön ja nukun hyvin, liikuntaa harrastan suositusten mukaan hyvin alakanttiin. Vastaan monien ihmettelyihin, miten en stressaa työn ja sen jatkuvuudesta (tai jatkumattomuudesta) sen enempää, tai miksei minulla ole mitään tavoitteita talouden tai perheen jatkumisen suhteen. Vastaan esimiehen ja ystävien kommentteihin migreenin hoidostani todeten, että kyllä mulla on kohtauslääke ja estolääke, mutta se ei aina riitä. Multa kysytään välillä, eikö mulla ole taloudellisia haaveita tai tarvetta perustaa perhettä. Onhan mulla tavoitteita raha- ja lapsiasioiden suhteen, mutta ne eivät monien mielestä ole vakavasti otettavia suunnitelmia, vaan nuoren ihmisen hömpötyksiä.

Täytän ensi juhannuksena 27 vuotta. Olen kaikkien tietämieni maiden mittapuulla aikuinen, sen lisäksi suhteellisen järkevä ihminen. Minulla, 26 vuotiaalla suomalaisella, korkeakoulutetulla, valkoisella heteronaisella ei kuitenkaan ole vakityöpaikkaa, ihmislapsia, omistusasuntoa, eikä 50 euroa enempää säästöjä. Mun rahallisesti kallein omistama asia on Hannibal kissan titaanista tehty takajalka, hyvänä kakkosena tulee osamaksulla ostettu (nyt velaton) heräteostos sänky. Mulla on opintolainaa, joka on pääasiassa käytetty opiskeluaikana matkusteluun. Asun samassa vuokra-asunnossa kuin vajaa neljä vuotta sitten Turkuun muuttaessani, enkä voi olla kuin iloinen kumppanini samoista tulevaisuuden haaveista niin taloudellisten tavoitteiden, kuin lasten saannin suhteen. Minulle se tarkoittaa oman mielipiteeni jälkeen toisiksi tärkeintä mielipidettä lastensaannin ja taloudellisen omistamisen merkitystä tulevaisuuteni kannalta.

Olen halunnut joskus kaikkea sitä, minkä saaminen nyt tuntuisi nyt todella väärältä ja oudolta. Muistan joskus vannoneeni, että tulevien lapsieni nimet ovat Elsa ja Daniel. Muistan stressaaneeni etukäteen niin paljon, miten pärjäisin migreenin, ahdistuksen tai taloudellisen ”tasapainottomuuden” kanssa sitten, ”kun” minulla on lapsia. Entä jos lapset olisivat allergisia kissoille, mihin ne (lapset) sitten laittaisin? Entä kun hyvinnukutut yöt ja oma aika ovat oikeasti välttämättömyys hyvinvoivalle mielelle? Entä kun pitää oikeasti miettiä, haluanko lapsilleni omia geenejä ja samalla heidän lapsuuteensa ja elämänsä perustuvan ainakin osittain omien sukulaisteni kanssa käytyihin ihmissuhteisiin.

Mä en lähde tähän. Mä en aio jatkaa tätä sukua, jossa mielenterveysongelmat, riippuvuudet ja mun mielestä vääristyneiden ajatusmallien mukaan elävät lapset joutuisivat etsimään paikkaansa elää ja olla, ja että toisin sanovat yksilöt voitaisiin sulkea ulos turvan ja tuen piiristä, mikäli eivät täyttäisikään niitä toiveita ja tavoitteita mitä muut vaativat. Lapsuuden perhettään, sukuaan tai geenejään ei voi valita, mutta kaikkea tulevaa voi. Onneksi.

Onneksi mä olen vasta 26 vuotias ja mulla on toivottavasti vuosikymmeniä elämää edessä. Mulla on vuosikymmeniä aikaa nauttia kumppanini kanssa, yksin ja ystävieni kanssa vaikka niistä rahoista, jotka muuten menisivät asuntovelkaan tai lasten kanssa elämiseen. Mä haluan nukkua loppuelämäni niitä unia, joita vanha kansa kehoittaa nuoria naisia nukkumaan säästöön ennenkuin lapsia tulee kuvioihin. Mä tunnen hirvittän suurta määrää rakkautta niin monia ihmisiä ja eläimiä kohtaan, vaikka monet eivät usko sitä muiden tuntevan ennenkuin saa omia lapsia. Mä en koe enää minkäänlaista häpeää tai alemmuudentuntoa todetessani, että mun tapa elää lapsettomana ja mitään konkreettista omistamattomana olisi yhtään sen huonompi kuin niiden, joilla näitä on. Mä olen onnellinen ja mä olen onnellinen juuri sen vuoksi.

-Heidi