Eikä se aika ole kevät

On taas se aika elämästä. Aika, joka vie hartioiden kivitaakalta puolet painosta muualle, suoraan vatsanpohjalle lillumaan. Vatsanpohjan murikoilla on kuitenkin heiveröiset siivet, jotka sinnikkäästi räpytellen helpottavat ja keventävät painon tunnetta. Siipiparit ovat nimeltään usko ja toivo. Uskon on luonut rohkeus ja toivo synnyttää mahdollisuuden.

Rohkeus tulee tiputtamaan vihdoinkin sen maskin, joka on ajan myötä asettunut kasvoilleni ihonsiirteen lailla. Mahdollisuuden kasvualusta on moniulotteinen. Sen juuret ovat kuitenkin vähemmän runolliset, on tärkeää tietää millaista asiaa hoidetaan. Mä en enää tule kieltämään yhtäkään tunnetta tai piilottamaan ainuttakaan tapahtumaa, sillä tiedän sen seuraukset luissa, ytimissä, sielussa, nielussa, palleassa, sydämessä, hartioissa, kallonpohjassa, leuoissa ja ennen kaikkea mielessä. Lupaus tulla olemaan kieltämättä tai piilottamatta asioita on tehty mulle itselleni, jotkut asiat tulevat jäämään varmasti vain itseni ja tulevan terapeuttini välisiksi. Ja niin se saa ollakin. Minä päätän mitä minulle tapahtuu,pääasia on että joku tulee tietämään kaiken. Ja se joku tulee käsittelemään niitä mun kanssa niin kauan, kunnes mielestäni on muuttanut pois jokaikinen sisintäni syövyttävä salaisuus.

Tää aika elämästä on niin helvetin outoa. Toisaalta tiedän olevani turvassa, koen olevani vapaa ja onnellinen. Viihdyn kotona, viihdyn töissä, kaipaan monen muun tapaan ihmisiä ja kreisibailaamista läikkyneen siiderin tahmaamalla tanssilattialla. On kevät, aurinko on lämmin ja kirkas. Nukun pääsääntöisesti hyvin, kykenen keskittymään, olen iloinen, motivoitunut ja intohimoinen.

Samaan aikaan saan vastaanottoajan psykiatrian avohoitoon ensimmäistä kertaa vuoden 2016 jälkeen, joulukuussa työterveyden kautta tehdyn lähetteen olemassaolo oli jo meinannut unohtua. Liityn skypen kautta etävastaanotolle kesken työpäivän, sain muitta mutkitta luvan varata rauhallisen työtilan etävastaanottoa varten. Ennen vastaanoton alkamista totean kannasta, että psykiatrian, neurologian ja äitiysneuvolan potilastietoni on luovutettu, luvallani tietenkin, akuuttipsykiatrian käyttöön. Niin sen kuuluukin olla, eipähän tarvitse muistaa kertoa kaikkea itse. Se hirvittää kuitenkin, tästä on todella vaikea kääntyä enää takaisin.

Lääkäri kysyy miten minä voin nyt. Tuntuu ristiriitaiselta ja jopa väärältä kertoa akuuttipsykiatrian lääkärille, että mielialani on pääosin hyvä, jaksan käydä töissä, nukkua, syödä ja nähdä ihmisiä. Hävettää, tunnen olevani pahimman luokan resurssien tuhlaaja. Tekee mieli toimia siten, miten osaan älyttömän hyvin: vähätellä tarpeitani, yliarvioida kykyni sinnitellä, kokea jonkun toisen olevan enemmän avun arvoinen ja sen tarpeessa. Ajatus syttyy ja sammuu lyhyenä välähdyksenä päässä, kuin pieni merkkivalo joka laiskasti ilmoittaa: ”noniiin, sinä tiedät kyllä mitä tehdä. Ala toimia, muista hävetä, nöyrtyä ja väistyä. Terveisin haitallinen toimintamallisi, traumaedition.”

Muistan turvapaikan ja käyn siellä. Ikkunasta näkyy rosoinen ruskea mänty, hieskoivun keväänvihreät lehdet tekevät tuulen kanssa varjoja runkoon. Pikkuikkunasta kuuluu tuuli, se ei tunnu sisällä. Täällä tuoksuu voikukan keltainen väri. Jatkan keskustelua lääkärin kanssa. Hänelle mielen matkani merkkivalosta turvapaikan kautta takaisin keskusteluun näkyy lyhyenä miettimishetkenä, katse suunnattuna vasemmalle yläviistoon. Muistan kysymyksen ja vastaan siihen, turvapaikka voitti tämän erän.

Huomaan nopeasti häpeän olevan turhaa, vaikka kerronkin totuudenmukaisesti lääkärille voivani tällä hetkellä hyvin. Kerron lähes päivittäisistä takaumista, jotka ovat terapian päättymisen, venlafaksiinin lopetuksen ja concertan aloituksen jälkeen muuttuneet dissosiatiivisista sumuista enemmän todellisiksi, välähdysmäisiksi, selkeiksi ja fyysisiä oireita aiheuttaviksi. Kerron painajaisunista ja tunteesta, etten onnistu olemaan edes unissani rauhassa ja levollinen. Kerron välttäneeni traumoista puhumista terapiassa, lääkäri haluaa tietää yhden esimerkin traumasta, jotta hän tietää minkälaisista asioista puhutaan. Nieleskelen, avaan ja suljen suutani kuin kala kuivalla maalla. Sanon yhden asian, ja muutamaan tarkentavaan kysymykseen vastattuani lääkäri vaihtaa taitavasti tilannetta lukien hetkeksi toiseen aiheeseen. Hän haluaa tietää kissojeni nimet.

Pohdin elämäni oravanpyörää, oikeastaan niitä on useita. Vielä enemmän oikeastaan pyörät ovat hammasrattaita, jotka käyvät nytkähdellen, mutta pääosin käyvät. Ne käyvät aikansa, nytkähtely lisääntyy. Rattaat ruostuvat ja vinkuvat huoltoa, huoltaa ei ehdi, muuten täytyy pysähtyä. Täytyy pysähtyä ja arvioida vauriot, siihen ei ole taitoa tai uskallusta. Pikainen huolto vauhdissa, apuna toinen silmä ja vasen käsi. Potku kylkeen ja itkuinen vaade, toimikaa nyt jumalauta yhdessä vielä hetki. Ja kyllähän ne toimivat, vikalista vain kasvaa ja monipuolistuu. Kunnes on taas aika pikahuollon, kerta kerralta huollon tarve lyhenee. Hammasrattaat ovat mielenterveyteni, minuuteni, arvojeni ja elämäni eri osia. Nytkähtely ja ruostuminen ovat toimintakykyni ja jaksamiseni. Pikahuolto taas ne keinot, joiden ansioista täytän juhannuksena 28 vuotta. Kerron tämän tiivistetysti lääkärille, hän nyökkää ja kirjoittaa muistiinpanoja.

Puolen tunnin päästä lääkäri heittää pelastusrenkaan, kertoo näkemyksensä. Toisin kuin ennalta pelkäsin, hän kertoo tilanteeni olevan suhteellisen selkeä. Lääkäri kertaa puhutut asiat tiiviiksi paketiksi ja varmistaa niiden olevan oikein. Todetaan, ettei hoitoani suunnitella enää toistuvan masennuksen tai ahdistuneisuushäiriön hoitosuositusten mukaan, ne ovat oireita, eivät syitä. Juurisyy on ADHD ja traumaperäinen stressihäiriö, hoitona terapia, ei tarvetta eikä suositusta mielialalääkitykselle tällä hetkellä. Terapian kanssa täytyy sumplia, olen oikeutettu uuteen Kelan tukemaan terapiaan vasta kolmen vuoden kuluttua. Vuoden terapia ostopalveluna ei lääkärin arvion mukaan riitä, se on ajankohtaista vasta kahden vuoden kuluttua Kelan terapiaan siirtymistä ajatellen. Mun talous ei kestä omakustanteista terapiaa. Hankala homma, lähete eteenpäin, jonot mielialahäiriöille ovat pitkät.

En ole pettynyt, päinvastoin. Pelastusrengas on heitetty ja lupaus täyshuollosta saa hammasrattaani luomaan vuosien kertyneestä paskasta väliaikaisen, kovan pinnoitteen. Odottaminen antaa mahdollisuuden ajatella, valmistautua ja hyväksyä. Se antaa mahdollisuuden vahvistaa olemassa olevaa, itkeä sitä mistä olen jäänyt paitsi. Se antaa luottamuksen siitä, että vaikka olen itse hoitaja, olen myös hoitamisen arvoinen.

Usko, toivo, rohkeus, mahdollisuus. Valmistautuminen, hyväksyminen, luottaminen. Paino, kieltäminen, piilottaminen. Hirvittää, hävetä, nöyrtyä, väistyä. Voimakkaita tunteita, tekoja ja suunnannäyttäjiä. Inhimillisiä, merkityksellisiä, voimakkuudeltaan vaihtelevia. Yksikseen pelkkiä sanoja suurempia, kuitenkin aivan liian pieniä ollakseen oikeutettuja määrittämään yhdenkään elämänrattaan toimintaa. Yksikään ratas ei kuitenkaan toimi, ellen ota jokaista tekijää vakavasti huomioon.

Ompas omituista aikaa kertakaikkiaan.

-Heidi