F90.0
Mut jätettiin noin puolitoista vuotta sitten yhden riitaisan illan jälkeen semmoiseen vuokratun autotallin tapaiseen halliin yöksi, lukkojen taakse. Jouduin käymään pissalla kaljalta ja saastalta haisevan ritilän päällä, aiemmin illalla oli ukkostanut ja silloisen kumppanini kaveriporukan kännissä sammutettu itse kyhätty grillitekele henkisesti kuumotteli metalliovien toisella puolen. Minulla ei ollut astmapiippua eikä ulospääsyä, minkäänlaista. Akkua sentään löytyi puhelimesta, armas silloinen kumppanini (jolla miesporukkaan kuuluvana luonnollisesti oli avain hallin oveen sopivaan lukkoon) lupasi viestitse ystävällisesti noutaa minut autollaan seuraavana aamuna, sitten heräiltyään. Seuraavana aamuna puoli yhdentoista aikaan heräsin hallin kopista sohvalta kattovalon päälleräpsäisyyn ja silmien pyörittelyyn, sain koko kotimatkan hokea päässäni ja ääneen ”mitä vittua oikein tapahtui?” saamatta siihen koskaan oikeastaan mitään vastausta. En katkeraksi sanois, pikkasen vain vielä nyppii.
On onneksi vain harvoja hetkiä, kun olen kokenut olevani ihan yksin. Minulla on ja on ollut elämässäni mahtavia ihmisiä ja ihmissuhteita, kiitos heille kaikille olemassaolostaan. Olen kuitenkin elämäni aikana saanut sen verran monia kokemuksia ja muistutuksia arvottomuudestani ja mitättömyydestäni, ettei niitä poista mikään määrä psykoterapiaa tai venlafaksiinia. Niitä ei poista edes ne ihmiset, jotka toiminnallaan ja ihan vain olemalla elämässäni saavat minut joka päivä kokemaan itseni hyväksi ja tärkeäksi. Niitä en poista edes minä itse, joka päivittäin avaan sydämeni ja mieleni ennen kaikkea itselleni uskoen lapsenomaisesti siihen, että kaikki me täällä olemme samanarvoisia.
Oman pääni sisällä olen ihan yhtä yksin kuin kaikki muutkin. Yllätyn kerta toisensa jälkeen siitä, kuinka paljon ajatustyötä teen täysin tiedostamattani ja joku päivä asiat ikää kuin loksahtelevat paikoilleen. Oman pään sisäinen yksinäisyys ja yksityisyys on minulle helpottava, mutta samalla tuskallisen sekava kokonaisuus.
Olen syönyt nyt kolme päivää Concertaa, enkä muista koska olisin viimeksi voinut kokonaisvaltaisesti näin hyvin. Asiat tuntuvat käyvän erilailla järkeen, mieli on selkeä ja levollinen. Tehtävät joita olen viikkoja ja kuukausia siirtänyt ja välttänyt, tuntuvat sujuvan naurettavan helposti. Pystyn sanomaan ääneen asiat siten miten ne tarkoitan ilman pelkoa siitä, että möläytän jotain tyhmää tai sopimatonta. Ympäristö tuntuu selkeämmältä, musiikki kuulostaa niin ihanalta, että on tullut vuodatettua muutama onnen kyynel. Mulle on asetettu ADHD diagnoosi; en olekaan tyhmä tai laiska, aivoni vain toimivat eri tavalla kuin valtaosalla ihmisistä. Diagnoosi F90.0 on valtava helpotus, samoin kuin toinen tiistaina asetettu diagnoosi F33.4: Toistuvan masennuksen elpymävaihe (remissio). Nyt ymmärrän, miksi seuraava(kin) Pyhimyksen biisi kosketti minua erityisen paljon:
Saat houkuttelevan tarjouksen johon kannattaa tarttua
Uskon Iltalehden horoskooppiin jos se kannustaa mua
Ja mä oon odottanut kärsivällisesti
Niin kärsivällisesti sitä, et tää elämä alkaa
Et se alkais jo oikeesti
Olen odottanut sitä, että on mun vuoro
Jonkun vuoro on aina ennen mua
Olen odottanut sitä, että voisin luottaa sokeesti
Mut rööki tuulessa palaa loppuun nopeesti
Aina tuhonnu kai mahikseni tahallani
En osaa tavotella turbaaniin sulkaa
Jurrinen budha, punaviinit mahallani
Mun suustani pulputtaa kultaa
Miks en vaan vois olla legenda tekemättä mitään
Edes vähän legenda
Kuolematon, kuollessakin elävä
Ni ei tarvis enää kuolemaa pelätä
Yläilmoihin kiivetkää
Toivonkipinät siivekkäät
Viimeiset sanat, jos kaikki on ohi tänään
On et mihin me jäätiinkään
Mitä väliä on koska mä saavun
Alotan alusta mun aamun
Mitä väliä on milloin mä lähden
Oon vain atomeja ytimestä tähden
Mitä väliä on millään
Kun saavutukset on vaan tikkuja silmään
Ainoo mitä nään edessä on este
Mut odottavan aika voi loppua kesken
Olen odottanut sitä, että on mun vuoro
Jonkun vuoro on aina ennen mua
Olen odottanut sitä, että tää elämä alkaa
Et se alkais jo oikeesti
Mihin me jäätiinkään
No nyt se on mennyttä ei välii sikäli
Ikävöinti on osa elämää
Itse olen ikävoiny koko ikäni
Ikävöiny ja odottanu
Miten se ei jotenkin oo koskaan tässä
Se elämä, en oo tajunnu
Kuinka vähän sitä elämää on elämässä
Ja venaan edelleen et poistuis joku este
Mut odottavan aika voi loppua kesken
Olen odottanut kärsivällisesti, Pyhimys ja Saimaa, 2019.
-Heidi