Just be a lady

Muutama kuukausi sitten pohdimme Karrin kanssa, että minun pitäisi kirjoittaa postaus otsikolla ”Epämies ja huono nainen”. Tähän johti osin humoristinen keskustelu siitä, miten omituisena parisuhteemme konservatiivisesti ajattelevien mielestä saattaisi kuvautua.

Minulla, 26-vuotiaalla naisella on historiassa enemmän seksikumppaneita kuin 33-vuotiaalla miehelläni. Sen lisäksi olen korkeammin koulutettu ja minulla on parempi palkka. Lisäksi minulla on enemmän kunnianhimoisiksi pidettyjä tavoitteita työelämän suhteen ja olen työssäni esimiesasemassa. Karri tekee paljon enemmän kotitöitä ja hänellä on huomattavasti paksummat ja pidemmät hiukset kuin minulla. Minä poltan tupakkaa ja juon enemmän alkoholia, Karri kyynelehtii elokuvia katsoessamme vähintään yhtä paljon kuin minä. Karri huolehtii laskuistamme minun pyynnöstäni, minä maksan vuokran. Karrilla on pidemmät ripset, parempi iho ja pyörempi perse, ja minä ihailen niitä nojatuolissa linssisipsejä syöden. Olemme vähintään yhtä herkkiä, empaattisia ja vasemmistolaisia, tosin Karri on meistä se anarkismiin taipuvaisempi. Karri oli ja on feministi, ennenkuin minä tiesin, mitä se oikeasti voikaan tarkoittaa.

Olen ajellut säärikarvani viimeksi syksyllä, enkä ole käyttänyt kaarituellisia rintaliivejä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta yli vuoteen. Töissä huolehdin rutiininomaisesti siitä, etteivät mahdollisesti nöpöttävät nännini näy, samaan aikaan tiedostaen miesten ihanan välinpitämättömyyden tällaisista asioista. Minä en tee enempää töitä sairaanhoitajana siksi kun olen nainen,enhän minä myöskään jätä työtehtäviä tekemättä tai puolitiehen, vaikka olen nainen.

Maailmassa tuntuu olevan valloillaan ihannoiva ajatus kylmän coolista ja tunteet ohittavasta Boss Ladysta, joka toimii ja tekee päätöksensä ”miesten tyyliin”, järkeen perustaen. Tällöin ajatellaan usein tulosta, tilastoja ja sitä mikä tällä hetkellä täyttää hyväksytyt tavoiteet. Kuin huomaamatta siihen voi hukkua yksilö, siihen voi hukkua arvot, siihen voi hukkua se mitä oikeasti pitää elämässä tärkeänä.

Kun palataan takaisin Karriin ja minuun, tunnen olevani kotona Heidi, nainen, enemmän kuin koskaan ennen. Mulle ei kukaan huuda totuutta siitä, kuka on perheen pää ja miksi. Mulle ei hykerrellä punapääfetisseistä päivä sen jälkeen, kun olen värjännyt hiukseni punaisista lähes mustiksi. Mulle ei kerrota, että vaikka sukuni naiset ovat poikkeuksetta olleet ulkoisesti hyvin kauniita, heidän älykkyydellään ei sen vuoksi ole juurikaan merkitystä, vaan esimerkiksi juopon ja väkivaltaisen miehen sietäminen ”kunnes kuolema meidät erottaa” on ihan hyvä ja tavallista. Multa ei myöskään kukaan enää baaritiskillä kysy paljonko maksan ilman, etteikö todella tiedä sitä kysyneensä.

Olemme myös Karrin kanssa vapaaehtoisesti lapsettomia. Eli me emme ihan oikeasti halua lapsia. Emme, vaikka molemmilla on vakituinen työpaikka ja käytännössä olemme hyvin terve pariskunta. Minä en halua lasta, vaikka vajaa neljä vuotta sitten tulin raskaaksi ja aioin tämän lapsen pitää. Jos kaikki olisi mennyt siten kuin olisin silloin toivonut, lapseni olisi nyt reilu kolmevuotias. Vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole alkuraskauden keskenmenon syy, vaan sen jälkeisen ajan erittäin syvän itsetutkiskelun seuraus. Uskon, että olisin ollut keskenmenneelle lapselleni hyvä ja rakastava äiti, mutta sillä ei ole enää nykyään minulle harvoja, satunnaisia itkuja enempää merkitystä. Mikä minua nykyään siinä enää itkettää, on parhaan ystäväni Ellun tuki asiassa, ymmärrys siitä, että näin upeita ihmisiä voi tässä maailmassa olla olemassa. Toinen itkettävä asia on kappale ”Lohtu”(Live Aid Uusi Lastensairaala 2017). Muiston haluan pitää kauniina, suru oli musertava ja valtavan tarpeellinen. En myöskään koe tarpeelliseksi kuulla, miten suurin rakkauden kokemus liittyisi nimenomaan lapsen saantiin.

En usko pyytettömään rakkauteen,tai edes sellaisen määrittämiseen. Perustan mielipiteeni lähtökohtaisesti sille, että en koe suurelta osin tulleeksi rakastetuksi sellaisena, mitä todella olen. Rakkaus on tullut minulle määrittelyksi niin sekavana seurakuntana lapsesta asti, että 27-vuotiaanakin sen ajattelu hämmentää. Se mihin olen kasvanut, tulee riitelemään hyvin kauan sen kanssa, mitä mieltä oikeasti olen.

Entä nyt, kun elän elämää turvallisen ja hyvän feministin miehen kanssa, joka ei koskaan satuttaisi minua. Kotona on hän ja neljä kissaa, mulla on ystäviä ja muita rakkaita läheisiä. Traumat pysyvät silti, vaikka niistä kuinka puhuisi ja niitä miten käsittelisi. Jos ja kun minun minuuttani ja naiseuttani on loukattu, niitä ei rakkainkaan ihminen pysty pois viemään.

Ja koska merkittävä osa traumoistani, ja minuuteni haavoista liittyy jollain lailla naiseuteeni, ei tämäkään postaukseni ole yhdentekevä. Punainen lanka on ehkä taas siinä, että et voi koskaan tietää miltä toisesta tuntuu. Toinen lause, mitä syvällisissä keskusteluissa usein viljelen, on että ”kuka tänne on pyytänyt syntyä”. Näiden mukaan mä pyrin elämään. Kukaan ei ole pyytänyt, eikä kukaan voi tietää.

Ihanan inhimillisen epätietoinen maailmankuva kaikenkaikkiaan.

-Heidi