Kirjoittamisesta

Kevät on kertakaikkisen ihanaa aikaa. Metsissä näkyy taas sitä värien loistoa, joiden perään aina talvikuukausina haikailee. Puiden ja kasvien syvä ja vivahteikas vihreä yhdistettynä auringon keltaiseen ja oranssiin aktivoivat mielihyvää ihan omalla tavallaan. Lähimetsässäni asuu peuraperhe, joihin törmään melko usein siellä ollessani. He eivät taida juurikaan pelätä ihmisiä. Välillä epäluuloisen tarkastelun jälkeen ne alkavat syödä tai jäävät muuten hetkeksi hengailemaan, minun ollessa turvallisen, mutta kuitenkin vain metrien etäisyyden päässä.

Metsä ja luonto ovat hyviä esimerkkejä asioista, joista minun on epämukavaa kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Mulla on ominaisuus kerätä ympäriltäni runsaasti erilaisia ärsykkeitä, jotka saavat mieleni vilkastumaan ja aistit toimimaan epätyypillisellä tavalla,vaikuttamatta kuitenkaan todellisuuden ymmärtämiseen tai kokemiseen. Tämä kokonaisuus on toinen hyvä esimerkki siitä, että mieluummin kirjoittaisin siitä monta vuotta enemmän tai vähemmän suunnittellusti.

Aloitin kirjoittamisen muistaakseni ala-asteella. En muista opinko kirjoittamaan samaan aikaan kuin lukemaan, täytyisikin muistaa kysyä sitä joltain sukulaiselta. Sen olen ainakin saanut kuulla, että jo pikkulapsena puhuin paljon ja tuntemattomillekin, silloinkin kun en osannut vielä ymmärrettävää kieltä puhua.

Kun kotiin hankittiin 2000- luvun alussa ensimmäinen tietokone ja tulostin, kirjoitin ala-asteen aikana kymmenisen eläinsatua. Eläinsadut kertoivat kahdesta samanlajisesta eläimestä ja heidän arjestaan monen luvun verran. Tulostin, kuvitin ja nidoin nitojalla jokaisen sadun omaksi kirjakseen ja vein niitä opettajan pyynnöstä kouluun luettavaksi. Kirjoitin myös käsin lyhyitä kauhutarinoita, joista sukulaiseni muistavat parhaiten tarinan öisin veriseksi silmämunaksi muuttuvasta tytöstä, jonka kohtaloksi koitui litistyä silmämunana matkamiehen takamuksen alle. Ala-asteen tarinavihot työllistivät opettajiani melkoisesti. Monien luokkakavereiden tuskastellessa vähimmäismääräksi tarkoitetun viiden A5- kokoisen sivun täyttämistä, minä uppouduin kirjoittamiseen ja käytin yhteen tarinaan välillä koko vihon.

Teininä kiinnostuin runoista ja lyriikoista, mutta lähinnä toisten ihmisten kirjoittamana. Sain lohtua ja turvaa siitä, miten toiset ihmiset sanoittavat tunteita ja ajatuksiaan avoimesti ja välillä raa’astikin. Syvällisen riipaisevat lauseet sopivat hyvin yhteen sen ahdistuksen ja epävarmuuden kanssa, joka myös omassa teini-iän elämässäni otti surullisen isoa roolia. Purin ahdistusta päiväkirjoihin, joita en ole tänä päivänäkään halunnut syventyä lukemaan. Myös kouluvihot ja omat muistivihot täyttyivät toisten kirjoittajien aforismeista, runoista ja lyriikoista, jotka olin välillä muokannut enemmän omaan mieleen sopiviksi.

Lukiossa ja ammattikorkeakoulussa ollessani kirjoittamiseni ja lukemiseni pyörivät pitkälti opiskelun ympärillä. Noin kolme vuotta sitten julkaisin ensimmäisen blogipostaukseni facebook seinälläni, tehden samalla myös ensimmäistä kertaa kirjoituksistani näin julkisia. Ensimmäistä kertaa kirjoitukseni ovat olleet kaikkien niitä etsivien luettavissa ja samalla olen päässyt ottamaan vastaan kritiikkiä ja arvosteluja kirjoituksistani.

Luotan omaan arvostelukykyyni siitä, mitä on hyvä julkisesti kirjoittaa. Blogiani voi lukea myös sellaiset ihmiset, joiden ei syystä tai toisesta välttämättä kannattaisi. Olen pohtinut useasti myös sitä, että kirjoitukseni voivat tulla luetuiksi myös niiden ihmisten toimesta, jotka minua ”omaksi sairaanhoitajaksi” kutsuvat. Pidän sitä aika neutraalina asiana. Kirjoitukseni ja niiden sisältö on yksi osa identiteettiäni, ja sen myötä myös ammatillisuutta.

Kirjoittaminen itsessään on niin iso osa elämääni, etten välttämättä tule koskaan siitä luopumaan. Se on myös sellainen asia, jota on vaikea sanoiksi tiivistää. Sanottavaa ja sanoitettavaa olisi niin monesta asiasta niin paljon, onneksi mieli muistaa ja kehittää ajatuksia ihan tiedostamattakin. Erilaisten tekstien lukeminen on mulle todella tärkeää. Tunteita herättävät vuorosanat elokuvissa ja sarjoissa, viinilaseista löytyvät runot ja taitavasti kirjoitettu romaani tuovat minulle ihan erityistä iloa ja tyydytystä. Lyriikat, twiitit ja aforismit. Nimet, kokemustarinat ja työkirjaukset. Ainostaan omaa tekstiä on edelleen hankala lukea, mutta en aio ottaa siitä jatkossakaan mitään paineita.

On yksinkertaista ja onnellista pysähtyä pohtimaan asioita, joista saa nautintoa. Tänäänkin on hyvä olla, poikkeusoloista huolimatta.

-Heidi

Ps. Pysykää kotona 🧡