Melkein kaksi viikkoa

Perjantai 3.1.2020

Vuosi 2019 loppui ja 2020 alkoi (ja jatkuu) kurkku punaisena ja yöllisinä horkkakuumeina. Yli viikon on ollut vain aikaa, päiviäni on rytmittänyt lähinnä harvat tupakkareissut pihan puun juurelle. Runsaan nukkumisen ja lämmönnousun vuoksi olen nähnyt pitkästä aikaa tietyn teemaisia unia: unissani olen fyysisesti ajassa jolloin asun yhä lapsuudenkodissani, ja käyn jotakin koulua. Henkisesti olen kuitenkin nykyhetkessä. Unet ovat ahdistavia. Olen hämmentyneen tuskainen siitä etten olekaan yhtäkkiä itsenäinen, eikä minulla ole omaa asuntoa tai päätäntävaltaa omasta elämästäni. Usein tällaisten unien ilmaantuessa huomaan olleeni pitkän aikaa ajattelematta juuri muuta kuin nykyhetkeä.

Mikä sitten on nykyhetki? Mihin tartutaan kun tartutaan hetkeen, mitä aikaa eletään tässä hetkessä. Mulle nykyhetki vaihtelee päivittäin. Joskus harvoin se on sekunti kerrallaan, useammin edellinen, kuluva ja seuraava päivä. Entä menneeseen katsominen ja siellä roikkuminen. Missä roikutaan, tai useammin kylläkin neuvotaan olemaan roikumatta. Menneeseen harvoin suositellaan katsottavan, sillä tulevaisuus on edessäpäin ja sitä rataa. Itse muistelen menneitä mieluummin nykyhetkessä kuin unieni kautta. Nykyhetkessä saan ajatella sitä itse ja luoda siitä omat mielikuvani. Unet tuovat mieleeni lohduttomuutta ja avuttomuutta, joita en koe mieleni tarvitsevan. Muistot noista tunteista kuitenkin tarvitsen, miten muuten voisin ajatella eläväni ja haluavani jatkossakin elää oman näköistäni elämää.

Ja ylipäätään haluta elää! Karkeasti ja nopeasti laskettuna olen halunnut elää noin puolet 26,5 vuodesta. Tärkeintä on, että halu elää on ollut vahvasti läsnä viimeiset neljä vuotta.

Sunnuntai 5.1.2020 klo 00:30

Lappaan kikatellen keltaisessa mekossa kissanpaskaa pussiin ja sytytän suitsukkeen. Mä oon varmaan tappanu meidän pihan vaahterapuun, sen rungon tyven ympäristö on tamppaantunu lyttyyn mun tupakkakenkien painautumien vuoksi. Sen puun juurella on vietetty satoja tupakan mittaisia hetkiä, puun elinkaarta on tullut seurattua kohta neljä vuotta. Toivottavasti se ei kuole, täytyy varmaan vaihtaa tupakkipaikkaa.

Perjantai 10.1.2020

Arki on taas alkanut ja hyvä niin. Kotona on seesteistä, töissä on seesteistä, pääni sisällä on hyvä olla. Olen miettinyt paljon mennyttä vuosikymmentä ja lähivuosia. Löydän itsestäni tänään ja 16- vuotiaana hirveän paljon prikulleen samaa ja täysin erilaista. Olen onnellinen siitä, että olen elänyt näin paljon. Niin monia suhteita niin ihmisiin kuin muihin eläimiin. Aikuiseksi kasvamista (kivuliaammin kuin olisi toivonut) vain huomatakseni, että aikuisuus on sysipaska määritelmä ja itse haluan kasvaa jatkossa ainoastaan ihmisenä. Maailmankuvani on laajentunut ja ehkä tärkein opetus on ollut tajuta se, että kukaan ei voi koskaan tietää täysin, miltä toisesta tuntuu. Olen tullut siihen tulokseen, että se tuntuu yhtä aikaa pelottavan epävarmalta, ja lohduttavalla tavalla kauniilta. Tuo ajatus antaa armoa itselle ja muille. En enää arvota asioita, yksilöitä tai itseäni kuten ennen, se vähentää tunnekuohuja. Tunnekuohujen vähentyminen antaa tilaa ajatella asioita rauhallisesti omaan tahtiin, kunnollinen ajattelu ja syvästi tunteminen on toisinaan tosi raskasta. Mun täytyy muistaa kuitenkin antaa sille riittävästi aikaa, jos en sitä tee hereillä ollessani, ne tulevat kuitenkin uniin.

Tiistai 14.1.2020

Olen kirjoittanut tätä postausta melkein kaksi viikkoa. Se kertoo siitä, että mulla on ollut ajattelulle hyvä aika- ja laatusuhde. Olen pyyhkinyt täältä pois keskeneräisiä ajatuksia tasa-arvosta, tulevaisuuden suunnitelmista ja kissan hammashoidosta. Niiden lisäksi olen ajatellut paljon rakkautta, sisaruksiani ja vapaaehtoista lapsettomuutta. Olen ajatellut blogini merkitystä ja sitä, palvelisiko päiväkirjan tyylinen yksityinen alusta paremmin kirjoittamisen paloani. Bloggerissa näki kuinka monta kertaa kutakin postausta luettiin, täällä en ole sellaiseen mahdollisuuteen ainakaan törmännyt. Kourallinen ihmisiä on kertonut suoraan lukeneensa ainakin yhden kirjoituksen, niistä on syntynyt hyviä keskusteluja näiden ihmisten kanssa. En tiedä kuinka moni tekstejäni lukee tai mitä ihmiset ovat niistä mieltä ja olen iloinen siitä, että suhtaudun asiaan rennolla otteella etäisen uteliaasti.

Yöt ovat olleen rauhallisia, uni syvää ja pitkäkestoista. Painajaiset ovat olleet poissa monta päivää.

-Heidi