Voi sentään. Olen elänyt 26 vuotta. Mulla on äiti, isä ja isäpuoli. Mulla on pikkusisko ja kaksi pikkuveljeä. Mulla on epävirallisesti kaksi ”muutakin” siskoa. Minä olen vanhin, esikuva, koita nyt käyttäytyä. Minä olen niin saatanan vanha, reipas ja rohkea.

Ja minä tulen olemaan. Niin saatanan vanha, reipas ja rohkea. Se on rooli, jonka kanssa olen taistellut paljon, Olen sen kanssa sinut. Olen reipas ja rohkea. Olen niin vitun rohkea, että vuodesta toiseen tulen kirjoittamaan asioita, joista en tahtoisi edes muiden kanssa joutua uneksimaan. Olen niin vitun reipas ja rohkea, että välillä vessassa ollessani puren vessapaperimyttyä etten huutaisi ääneen, miten epäreilulta kaikki tämä paska tuntuu. Jumalauta.

Ja minä olen vitun oikeutettu. Minä olen suomalainen nainen, minä saan sananvapauden turvin sanoa ihan mitä vaan. Minä istun mukavassa sinisessä nojatuolissani, kuuntelen Spotifystä lempimusiikkiani ja kirjoitan vailla minkäänlaista huolta. Minun työni on helpottaa muiden huolia ja murheita. Mulla on vitun iso vastuu niiden ihmisten terveydestä, keiden oma ääni on syystä tai toisesta hiipunut. Mä en voisi tehdä mitään muuta työtä. Mä haluan aina olla niiden ihmisten rinnalla, ketkä ei voi tai pysty tässä yhteiskunnassa tekemään sitä mitä yleisesti vaaditaan. Ihankun kukaan meistä olis pyytänyt syntyä.

En mäkään pyytänyt, mun elämänhalusta kysyttiin ensimmäisen kerran 14-vuotiaana. Nyt professoritason psykiatri kertoi minulle alkuviikosta, että mun aivoillani olisi varmaan pärjännyt tosi hyvin metsästäjä-keräilijä aikakaudella. Vuonna 2019 se ei juuri lohduta, mutta toisaalta ihmettelyni esimerkiksi jokapäiväisestä synestesiasta saivat aikaan hyvän keskustelun. Kuin totuutena, potilaspapereissani kerrotaan luovasta lahjakkuudesta. Professori suositteli, että alkaisin hyödyntää lahjojani. Loppupeleissä sekin on vitun sama, minä olen jo sairaanhoitaja, anarkisti, feministi ja nainen. Mitä muuta, mitä?

Kukaan ei tiedä mitä kaikkea mä mielessäni pallottelen, ja jos jätetään työasiat pois, hyvin harva asia pystyy järkyttään mua enää. Siinä ei oo mitään kadehdittavaa, mä en oo mitenkään kova tai cool muija. Mä kuuntelen, mietin, reagoin ja toimin. Joskus se menee pisin vittua, sit kokeillaan uudestaan. Olin työnohjauksessa eilen, hän sanoi että olen todella rohkea. Monet muutkin ovat kehuneet mun olevan rohkea. Mä olen ennen ajatellut olevani enemmänkin typerä. Mutta en ajattele enää.

Tottahan mulla tulee ikuisesti olemaan oma polkuni. Varsinkin synestesian turvin voin olla varma, että polku on ja tulee olemaan hyvin erilainen muihin verrattuna. Mä vietän tosi paljon aikaa oman pääni sisällä. Se menee usein sanottamisen yli, tunteet, värit, muodot ja äänet ovat yhtä. Miten kertoa se kaikki vain yhden aistin varassa, kun se mahdottomin ja helpoin keino olisi näyttää toiselle oma mielen maailma.

Ennen concertaa mä olin aika nätisti ja kiltisti omassa kuplassani. Kaikki mitä mä olin terapiassa tajunnut, kaikki mennyt, nykyhetki ja tuleva oli isona mielen sotkuna. Mutta se oli mun turvallinen, sotkuinen oma kuplanu. Kupla on puhjennut, turva käsitteenä on jälleen siirtynyt osin itseni ulkopuolelle. Mä haluan olla rohkea ja vahva. Aion olla rohkea ja vahva. Aion olla ihminen. Aion olla Heidi. Ja olen, ja tulen olemaan.

Aloimme Karrin kanssa tänään katsoa The handmaids talea. Viime viikko oli kauniisti sanottuna helvetillinen, hampaat tuntuu puhki narskutelluilta ja iho huutaa syväpuhdistusta uusine stressifinneineen.

Karri on ladannut mulle joka aamu kahvinkeittimen valmiiksi. Hän saattaa mut joka aamu bussipysäkille: bussin saavuttua kerromme että rakastamme, hymyillen taputamme peppua. Karri menee nukkumaan, minä lähden töihin.

Tänään on lauantai ja minä olen niin äärimmäisen alasti kuin vaatteet päällä voin vain olla. Mietin iltaa 13 vuotta sitten, jolloin sisääni tunketui kolme luvatonta sormea tutun kadun rappukäytävässä. Mietin tunteita ja niitä valheita, joita kerroin jälkeenpäin tapahtuneen, jotta minun ei tarvitsisi puhua siitä enää koskaan. On ollut äärimmäisen hankalaa kohdata muita ihmisiä, joiden taustalla on seksuaalista väkivaltaa.

Herranjumala miten helpottavaa tämän ääneen sanominen vihdoin on. Samalla tämä on ehdottomasti uskaliaintia ja mielipuolisinta mitä todennäköisesti olen koskaan tehnyt. Olen monesti puhunut tekeväni blogia itseni tähden, mutta varsinkin tänään tahdon lukijoiden katsovan ympärilleen. Tämä on asia, josta juuri kukaan ei koskaan tiennyt. Miksi ihmeessä siis kerron siitä nyt, julkisesti monelle sadalle ihmiselle? Koska meitä on niin monta. Meitä on ihan liian monta, jotka myöhemmin ymmärtävät, että meille on tehty väärin.

Vaikka minä astun esiin tässä asiassa vasta 13 vuoden jälkeen, ajattelen että koskaan ei ole liian myöhäistä. Saa huutaa, saa raivota ja kiljua. Näistä täytyy puhua, näiden  tulla ilmi. Toistan, NÄISTÄ TÄYTYY PUHUA JA NÄIDEN TULEE TULLA ILMI! Vaikka niistä ei syystä tai toisesta tulisi jälkiteeen juridisesti puhuttua, ne on silti ihan täyttä totta.

Haluan myös puhua hyvää. Kun kerron Karrin olevan hieno mies, tarkoitan sitä todella. Hän on feministi, tasa-arvoa kannatava, fiksu ja ihana ihminen. Hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Hän ei koskaan saattaisi minua tilaan, jossa joutuisin miettimään olenko turvassa vai en. Myös mun paras ystävä Ellu on syy siihen, miksi tätä blogia kirjoitan ja tähän kaikkeen niin paljon uskon. On äärimmäisen upeaa voida puhua avoimesti asioistaan ja samalla niin surullista, että kaikki eivät tähän pysty ja tätä täytyy tehdä.

Kuunnelkaa toisianne, kysykää mitä kuuluu. Olkaa ihmisiä toisillenne.

-Heidi