Suurinta osaa blogikirjoituksiani ovat inspiroineet vaikeat ja traumaattiset tilanteet joita olen elämässäni kohdannut. On vaikeaa lapsuutta, muita myrkyllisiä ihmissuhteita, syvää itseinhoa ja kuoleman kosiskelua. Just sitä katkeruutta, vihaa ja surua. Ajatuksia siitä, tuleeko mistään koskaan yhtään mitään. Ja syystäkin.

Olen kirjoittanut blogia noin kaksi ja puoli vuotta. Ensimmäisestä postauksesta lähtien olen jakanut tekstini some-kanavillani, tietäen seuraukset, kuitenkaan niistä juurikaan välittämättä. Kuukausi toisensa jälkeen joidenkin lukijoiden on ollut ilmeisen hankala ymmärtää, että kirjoitusteni perimmäinen tarkoitus on ollut alusta asti henkilökohtainen ja itsekäs, ei siis kenenkään syyttäminen tai asioiden liioittelu. Sen olen monesti todennut toki myös itse, ennemminkin itselleni kuin muille todistelu siitä, että niin kauan kun olen itse avoimin mielin ja rehellisin silmin, ei minulla pitäisi olla mitään hätää. Mulla ei myöskään ole mitään syytä olla hiljaa asioista ja tapahtumista, jotka saavat (tai ovat saaneet) minut tuntemaan itseni ahdistuneeksi, vihaiseksi tai miksikään muuksikaan.

Loppupeleissä mähän olen hyvin mitätön ihmisolento kaikkien meidän miljardien joukossa. Onneksi olen siitä hyvässä asemassa, että asun Suomessa kera sananvapauden, minulla on reilu 700 Facebook kaveria ja omaan kirjoittamisen intohimon. Sananvapauden lisäksi kannan myös vastuun sanomisistani, tottakai.

Mua ei kiinnosta hyväveli-kerhot, sukulaissuhteet, epämääräinen kollegiaalisuus tai mitkään muutkaan mielipiteet siitä, mitä saisi tai ei saisi sanoa. Mä olen itsenäinen yksilö kaikkien muiden joukossa, ja mähän sanon ääneen just sen kaiken mikä on mun mielestä oikein. Mä voisin haistattaa vittua ja saatanaa vähintään saman verran kun olen tottunut vastaanottamaan, enkä siltikään halua tehda sitä. Välillä tekisi mieli huutaa ja kiljua, mutta kiitos Kuusisen Villen, mä hengitän ja mietin seuraavina päivinä ja viikkoina, mitä tästä edespäin teen.

Viimeistään tästä edespäin mä haluan kertoa ja painottaa sitä, ettei mun  kirjoittajana koskaan ollutkaan tarkoitus  puhua vain kauniista ja helpoista asioista.

Peace.

-Heidi

Mut jätettiin noin puolitoista vuotta sitten yhden riitaisan illan jälkeen semmoiseen vuokratun autotallin tapaiseen halliin yöksi, lukkojen taakse. Jouduin käymään pissalla kaljalta ja saastalta haisevan ritilän päällä, aiemmin illalla oli ukkostanut ja silloisen kumppanini kaveriporukan kännissä sammutettu itse kyhätty grillitekele henkisesti kuumotteli metalliovien toisella puolen. Minulla ei ollut astmapiippua eikä ulospääsyä, minkäänlaista. Akkua sentään löytyi puhelimesta, armas silloinen kumppanini (jolla miesporukkaan kuuluvana luonnollisesti oli avain hallin oveen sopivaan lukkoon) lupasi viestitse ystävällisesti noutaa minut autollaan seuraavana aamuna, sitten heräiltyään. Seuraavana aamuna puoli yhdentoista aikaan heräsin hallin kopista sohvalta kattovalon päälleräpsäisyyn ja silmien pyörittelyyn, sain koko kotimatkan hokea päässäni ja ääneen ”mitä vittua oikein tapahtui?” saamatta siihen koskaan oikeastaan mitään vastausta. En katkeraksi sanois, pikkasen vain vielä nyppii.

On onneksi vain harvoja hetkiä, kun olen kokenut olevani ihan yksin. Minulla on ja on ollut elämässäni mahtavia ihmisiä ja ihmissuhteita, kiitos heille kaikille olemassaolostaan. Olen kuitenkin elämäni aikana saanut sen verran monia kokemuksia ja muistutuksia arvottomuudestani ja mitättömyydestäni, ettei niitä poista mikään määrä psykoterapiaa tai venlafaksiinia. Niitä ei poista edes ne ihmiset, jotka toiminnallaan ja ihan vain olemalla elämässäni saavat minut joka päivä kokemaan itseni hyväksi ja tärkeäksi. Niitä en poista edes minä itse, joka päivittäin avaan sydämeni ja mieleni ennen kaikkea itselleni uskoen lapsenomaisesti siihen, että kaikki me täällä olemme samanarvoisia.

Oman pääni sisällä olen ihan yhtä yksin kuin kaikki muutkin. Yllätyn kerta toisensa jälkeen siitä, kuinka paljon ajatustyötä teen täysin tiedostamattani ja joku päivä asiat ikää kuin loksahtelevat paikoilleen. Oman pään sisäinen yksinäisyys ja yksityisyys on minulle helpottava, mutta samalla tuskallisen sekava kokonaisuus.

Olen syönyt nyt kolme päivää Concertaa, enkä muista koska olisin viimeksi voinut kokonaisvaltaisesti näin hyvin. Asiat tuntuvat käyvän erilailla järkeen, mieli on selkeä ja levollinen. Tehtävät joita olen viikkoja ja kuukausia siirtänyt ja välttänyt, tuntuvat sujuvan naurettavan helposti. Pystyn sanomaan ääneen asiat siten miten ne tarkoitan ilman pelkoa siitä, että möläytän jotain tyhmää tai sopimatonta. Ympäristö tuntuu selkeämmältä, musiikki kuulostaa niin ihanalta, että on tullut vuodatettua muutama onnen kyynel. Mulle on asetettu ADHD diagnoosi; en olekaan tyhmä tai laiska, aivoni vain toimivat eri tavalla kuin valtaosalla ihmisistä. Diagnoosi F90.0 on valtava helpotus, samoin kuin toinen tiistaina asetettu diagnoosi F33.4: Toistuvan masennuksen elpymävaihe (remissio). Nyt ymmärrän, miksi seuraava(kin) Pyhimyksen biisi kosketti minua erityisen paljon:

Saat houkuttelevan tarjouksen johon kannattaa tarttua
Uskon Iltalehden horoskooppiin jos se kannustaa mua
Ja mä oon odottanut kärsivällisesti
Niin kärsivällisesti sitä, et tää elämä alkaa
Et se alkais jo oikeesti

Olen odottanut sitä, että on mun vuoro
Jonkun vuoro on aina ennen mua
Olen odottanut sitä, että voisin luottaa sokeesti
Mut rööki tuulessa palaa loppuun nopeesti

Aina tuhonnu kai mahikseni tahallani
En osaa tavotella turbaaniin sulkaa
Jurrinen budha, punaviinit mahallani
Mun suustani pulputtaa kultaa
Miks en vaan vois olla legenda tekemättä mitään
Edes vähän legenda
Kuolematon, kuollessakin elävä
Ni ei tarvis enää kuolemaa pelätä

Yläilmoihin kiivetkää
Toivonkipinät siivekkäät
Viimeiset sanat, jos kaikki on ohi tänään
On et mihin me jäätiinkään

Mitä väliä on koska mä saavun
Alotan alusta mun aamun
Mitä väliä on milloin mä lähden
Oon vain atomeja ytimestä tähden
Mitä väliä on millään
Kun saavutukset on vaan tikkuja silmään
Ainoo mitä nään edessä on este
Mut odottavan aika voi loppua kesken

Olen odottanut sitä, että on mun vuoro
Jonkun vuoro on aina ennen mua
Olen odottanut sitä, että tää elämä alkaa
Et se alkais jo oikeesti

Mihin me jäätiinkään
No nyt se on mennyttä ei välii sikäli
Ikävöinti on osa elämää
Itse olen ikävoiny koko ikäni
Ikävöiny ja odottanu
Miten se ei jotenkin oo koskaan tässä
Se elämä, en oo tajunnu
Kuinka vähän sitä elämää on elämässä
Ja venaan edelleen et poistuis joku este
Mut odottavan aika voi loppua kesken

Olen odottanut kärsivällisesti, Pyhimys ja Saimaa, 2019.

-Heidi