On vaikea päättää, mistä haluaisi kirjoittaa.Tuntuu oudolta kirjoittaa omasta elämästään, kun joka arkipäivää kirjoittaa paljon muista ihmisistä. Pidän työstäni kokonaisuutena ihan hirvittävän paljon. Tuntuu, että olen löytänyt niin paljon oman paikkani, kuin se tällä hetkellä tuntuu olevan mulle mahdollista. Jaksan töissä, vaikka tuntuu, että joudun käyttämään energiaa suhteettoman paljon työmäärääni nähden. Pystyn pitämään niin sanotusti homman hanskassa, mutta joku pieni epävarmuus kalvaa jatkuvasti; tunnen alisuoriutuvani ja se ärsyttää minua. Sama pätee myös muuhun elämään. Kärsin usein migreeneistä ja selitystä vailla olevasta levottomuudesta. Olisi ihanaa nukkua joka päivä kolmen tunnin päikkärit. Väsymyksen, migreenin tai yleisen huonon olon vuoksi joudun liian usein perumaan sovittuja tapaamisia. En ole välinpitämätön tai laiska. En ole oikeastaan huonolla tuulella, en surullinen, en stressaantunut. En ole masentunut, elämä on aidosti parempaa kuin koskaan ennen. Oloni on vain lähes jatkuvasti erittäin levoton, päässäni käy jatkuva kohina. Samaan aikaan tätä kirjoittaessani päässäni soi kaksi eri biisiä. Yhdellä ”välilehdellä” pyörii aiemmin käyty keskustelu, toisella taas mietin, miten kananmunia taas keitettiinkään. Tämän vajaa puolen minuutin aikana olen jo ehtinyt laskeskella, paljonko Pariisin matkakassassa on rahaa, silittää kissaa, pussata Karria ja kirjoittaa tätä. Kun yhdeksän aikaan illalla menen sänkyyn nukkumisaikeissa puolikkaan mirtatsapiinin turvin, kestää keskimäärin puolitoista tupakalla käyntiä, kaksi vessareissua, neljä hapankorppua ja puolitoista tuntia aikaa, ennenkuin viimein nukahdan. Eikä se siihen lopu, öisin alkavat unet. Pitkät, tapahtumarikkaat ja omituiset unet, joita voi sitten ajatella ja ihmetellä seuraavina päivinä, halusi tai ei. Mun aivot on usein ihan hirveen väsyneet.

Sairastuin masennukseen kolmisen vuotta sitten. Ajattelen nyt kokonaisuutena sairastumisen tuoneen elämääni enemmän positiivista kuin negatiivista; on mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon positiivisemmaksi se ajatus vuosien mittaan kasvaa. Jotenkin tunnen olevani paljon enemmän läsnä omassa elämässäni kuin ennen. Tunnen, ajattelen ja teen asioita kypsemmin ja syvällisemmin kuin aikaisemmin, silti arvostan tiettyä lapsenomaisuuttani, enkä lannista itseäni uskoen muiden pitävän minua vain ärsyttävänä ja ylimielisenä. Ennen masennukseen sairastumista sekä ainakin alkuun sen aikana olin melko lailla tuuliajolla, ajelehdin milloin minkäkin tunteen vallassa sinnetänne vailla varsinaista päämäärää. Ajelehtiminen oli helppoa, vähän sellaista pintaliitoa jonka tiesi kuitenkin olevan rajallista. Silloin levoton olo kuului asiaan ja asioiden jäsentymättömyys päässä oli ymmärrettävää.

Nyt mulla on kuitenkin elämänilo ja hyvä olo itseni ja muiden kanssa. Kaikenlainen tietoinen tekeminen tekee minulle hyvää ja saan siitä valtavasti iloa elämääni. Se kuitenkin vie liikaa energiaa tekemisen määrään ja laatuun nähden. Mun pitäisi tässä elämäntilanteessa ja tällä elämänlaadulla jaksaa enemmän kuin sen mikä on pakko. En usko vaativani itseltäni liikoja, sillä olisi vain huonoja seurauksia. Musta tuntuu, että motivaationi, intohimoni ja luovuuteni palaa kuormituksen kestävyyteen nähden toisinaan niin kirkkaina, että koko systeemi hidastuu ja väsähtää. Ihan kuin kroppani ja aivoni eivät jaksaisi käsitellä kaikkea, mitä päässäni ja ympärilläni  tapahtuu.

Menen reilu viikon päästä psykiatrin vastaanotolle, siellä keskustellaan mahdollisesta ADHD-diagnoosista. Odotan lääkärikäyntiä avoimin mielin, ADHD kyllä selittäisi ison osan tästä kaikesta. Olen fyysisesti ja psyykkisesti terve, mutta jokin nyppii häiritsevästi. Soisin itselleni enemmän sitä sisäistä rauhaa ja levollisuutta, jota tiedän sisälläni kytevän.

-Heidi

Mulla on monenlaisia asennevammoja. Koen olevani joustavasti ajatteleva henkilö, maailmankuvani on avarakatseinen ja suvaitsevainen. Asennevammanikin vaikuttavat pitkälti vain minun henkilökohtaiseen helvettiini, puhun niistä vain oikeiksi katsomissani tilanteissani yrittäen välttää suurempa draamaa. Puhun asennevammasta, koska iso (ja tietyissä asioissa ne tärkein) osa ihmisistä pitää asioita juurikin niinä. Sellaisina asioina, jotka minun pitäisi ”oman itseni parhaaksi” muuttaa. Olen saanut kuulla, miten asennevammani kohteet ovat elämän ja yhteiskunnan peruspilareita. Miten minun pitäisi ajatella tulevaisuuden kannalta ”oikealla” ja hyväksytyllä tavalla. Rivien välistä siis kääntyä niitä asioita vastaan, jotka koen omiksi vahvuuksiksini. Muiden pitäisi aina saada sanoa viimeinen sana ja puhua mielipiteistään absoluuttisena totuutena. Minä annan muiden elää omien totuuksiensa mukaan, minulla on siis koko loppuelämäni oikeus elää omieni mukaan.

Tietynlainen suoruus on mulle nykyään todella tärkeää. Se on kuitenkin lähes aina epämukavaa, koska yhdistän sen useimmiten omiin traumoihini. Mulle on puhuttu elämäni aikana liian suoraan asioita, sanoitettu tunteita ja tehty aseettomaksi. Toisaalta minut on yritetty hiljentää (ei ihan sanonnan raffeimmassa muodossa) olemasta itse suora.Suurin ja merkittävin hiljentäjä olen ollut minä itse. Olen kokenut selviytymiseni kannalta olleen ehdotonta ottaa tarkkailijan rooli omassa elämässäni ja antaa kaikille muille pää- ja sivuroolit.

”Jos nyt tuomitset mut sen takia, että tein tyhmästi
Ja jos latelet juttuja jotka osuvat kipeästi
Sano hyvästi, oo ilkeä, voit sylkeä vasten naamaa
herjaa keskellä katua ja revi jo avointa haavaa
Niin ei se haittaa
Mm, ei sillä oo väliä
Tee mun olosta tukala ja nolaa muiden nähden
Nosta riita, lyö poskelle mustasukkaisuuden tähden
Älä kuuntele, jos selitän kun mulla on suruja
Vietä aikasi hymyillen toisten kanssa, jätä mulle vain muruja”
Sivustakatsoja, Mariska, 2005

Auktoriteetti sanana nostaa mulla karvat pystyyn. On vieras ajatus katsoa ylöspäin ihmistä vain tittelin tai meriitin vuoksi. Ajatellen, että hänen asemansa ja arvokkuutensa on jotenkin suurempi kuin jollakin muulla ihmisryhmällä. Että sen vuoksi minun tulisi olla häntä kohtaan jotenkin erityisen salliva ja kunnioittava. Tutkinnot, varakkuus tai muut pinnalliset asiat eivät juurikaan merkitse minulle mitään. Minulle väliä on sillä miten ihminen kohtelee muita ihmisiä ja itseään.

En juurikaan mahdu mihinkään muotteihin. Olen saanut kuulla, että en ole pätevyydestäni huolimatta ”sairaanhoitajamainen”. Nykyään pidän tuotakin töksäytystä enemmän kehuna kuin loukkauksena. En myöskään  ole kovin sukulaiskeskeinen ihminen, en ole omasta halustani yhteyksissä kuin alle puoliin verisukulaisiini. Minun ei tarvitse, vaikka he kuinka ovat vanhempia ja ”viisaampia” kuin itse olen. Vaikka nämä asenteet erilaisine vammoineen ovat elämäni kannalta tärkeitä ja jopa välttämättömiä, painin niiden aiheuttamien tunteiden kanssa lähes päivittäin. Minun ei tarvitse olla yhtään mitään muuta, kuin olla rauhassa itseni kanssa.Minä olen nykyisen elämäni päähenkilö.

-Heidi