Olen Heidi, asun Turussa avopuolisoni kanssa, mulla on neljä kissaa ja olen ammatiltani sairaanhoitaja. Siinä on litania, jonka avulla monesti suunnittelen esitteleväni itseni uusille ihmisille. Oikeassa elämässä itseni esittely menee täysin eri tavalla tai jää kokonaan tekemättä, hyvin suunniteltu ei ole läheskään aina puoliksi tehty. Ammatti tulee kuitenkin monesti puheeksi, siinä on mielestäni monia eri puolia. Toisaalta en pidä ajatuksesta luoda uusista ihmisistä mielikuvia ja ennakko-odotuksia ammatin/tehtävänimikkeen tai ylipäätään sen perusteella, onko ihminen työelämässä ollenkaan tai tekeekö ammattiaan vastaavaa työtä. Toisaalta tiedostan sen, että ammatti, työtehtävä tai työttömänä oleminen voi joskus kertoa paljonkin toisen ihmisen persoonasta, arvoista tai elämästä. Omalla kohdallani ammattini on iso osa minua. Minä olen Heidi, olen sairaanhoitaja.

Lapsena halusin olla laulaja, kunnes lauloin ensimmäisen kerran singstaria ja kuulin nauhalta taidonnäytteeni. Teininä halusin olla poliisi. Urahaaveeni poliisina alkoivat kaatua pohdintaan, miten voisin ottaa kylmän rauhallisesti kiinni sellaisia ihmisiä, jotka eivät oikeasti haluaisi tehdä pahaa kenellekään tai ole mielestäni tehneet väärin, sanoi laki mitä tahansa. Voimankäyttö ja toisten ihmisten satuttaminen laittoivat pisteen ii:n päälle, ei ole Heidistä poliisia tuleman. Lukion aloitin lääkis-haaveet mielessäni, minusta tulee psykiatri. Olinhan ollut teinistä ja jälkikäteen ajatellen jopa lapsesta asti kiinnostunut ihmismielestä, tunteista ja eritoten epätyypillisistä ihmisistä. Lääkishaaveeni kaatuivat pitkän matikan hylättyihin kursseihin, hetken päästä tippuivat kyydistä myös fysiikka ja kemia. Psykologiksi opiskelua mietin hetken, kunnes kuulopuheet mateemaattispainotteisista pääsykokeista palauttivat lähtöruutuun.

Lukio-opettajani uskoivat minuun enemmän kuin minä itse ja kannustivat keskittymään vain vähän paremmin, kyllä minä pääsisin tavoitteisiini jos olisin hippasen pitkäjänteisempi. Teini-ikäisen, (diagnosoimattoman) ADHD-Heidin ajatusmaailma ei kuitenkaan edes poikennut pitkäjänteisyyden mahdollisuudessa, joten vasta abikeväänä yhteishakua tehdessä mietin, mikä minusta voisi tulla isona. Päätin seurata osittain sukuni naisten jalanjälkiä ja hakea sairaanhoitajaksi, mielenkiintoani psykiatriaan silmällä pitäen.

”Kun minä hain sairaanhoitajaksi vuonna 2012″oli pääsykokeissa vielä psykologiset testit ja toiseen hakuosioon päässeille vielä psykologin haastattelu. Pääsin sisään ensimmäisellä yrittämällä, Turun ammattikorkeakouluun, Salon kampukseen. Opiskeluaikani oli hyvin tapahtumarikasta, tutkintotodistuksessani näkyy selvästi se, mikä minua kiinnosti ja mikä ei. Kiinnostukseni psykiatriaan syveni opiskelujen rinnalla entisestään. Syventävät harjoitteluni suoritin tarkoituksella hyvin erilaisissa paikoissa: kuntoutuspsykoosiosastolla, ensihoidossa ja lasten vuodeosastolla. Opiskeluani ja harjoittelujaksojani seurasi koko ajan epäilyksen varjo; en kokenut omakseni sairaalamaailmaa, hierarkioita ja kankeita protokollia, tietynlaista jäykkyyttä ja ehdottomuutta, hiljaisesti vaaditun tuntuista tiettyä, ”oikeaa” tapaa olla ”oikeasti” sairaanhoitaja. Nämä varjot olivat seurana myös vuosia sairaanhoitajaksi valmistumisen jälkeen.

On väärin ja suorastaan tabu puhua negatiiviseen sävyyn entisistä esimiehistä. Yhtä väärin mun mielestä on esimiehen kertoa nuorelle sairaanhoitajalle perusteeksi määräaikaisen työsopimuksen jatkamatta jättämiselle, etten ole tarpeeksi sairaanhoitajamainen. Varsinkin yli vuoden työsuhteen jälkeen, etenkin kun kehityskeskutelussa tai sijaisarvioinnissa ei puhuttu tällaisista asioista mitään. Näin vuosien jälkeen en enää tunne katkeruutta työsuhteen loppumisesta, mutta haluaisin yhä todella tietää, millainen ihminen on ”sairaanhoitajamainen” ja kuka on pätevä tai oikea ihminen tekemään tällaisia määritelmiä.

Pyörittelen sairaanhoitajamaisuutta yhä toisinaan mielessäni ,erityisesti sitä, miksi en ollut sitä tarpeeksi. Olinko liian nuori, sanoinko ammatillisen mielipiteeni liian suoraan väärien ihmisten seurassa, enkö ollut riittävän nöyrä, teinkö liikaa omia päätöksiä, oliko mulla liian vaaleanpunainen tukka. Olen tullut tulokseen, että tämä määritelmä saattoi olla huolimaton vahinkolipsahdus, ennakkoluulo, jota hänen ei ollut tarkoitus sanoa ääneen. Tai aito mielipide siitä, millainen on hänen mielestään sairaanhoitaja, ja minunlaiseni ei ollut sellainen. Hankala sanoa, koska perusteluita en pyynnöistä huolimatta koskaan kuullut. Oli miten oli, voin ylpeänä todeta oman mielipiteeni ja käsitykseni olevan paljon kokonaisvaltaisempi ja suvaitsevampi, ei ole olemassa yhtä tai kahta oikeaa tapaa olla sairaanhoitaja. Jos yhteiskunta olisi täynnä yhdestä muotista tehtyjä sairaanhoitajia, meistä jokaikinen olisi pian syvässä kusessa.

Valmistumisestani on vähän yli viisi vuotta. Viidessä vuodessa olen kasvanut ja muuttunut ihmisenä paljon, samaa tahtia on kasvanut ja muuttunut minussa myös sairaanhoitaja. Luovuus, vapaus, tasa-arvo ja maanläheisyys eivät välttämättä ole ensimmäisiä asioita jotka tulevat mieleen sairaanhoitajan työstä, ne kuitenkin ovat ne tärkeimmät asiat joiden avulla ja ympärillä nykyään työskentelen, sairaanhoitajana. Ne ovat myös asioita ja arvoja, jotka ovat mulle tärkeitä arvoja elämän jokaisessa hetkessä. Omien arvojen mukainen työskentely ei valitettavasti ole ollenkaan itsestäänselvyys, olen tässä(kin) asiassa etuoikeutetussa asemassa. Saan ajatella omilla aivoillani, tehdä päätöksiä, muuttaa, kehittää ja organisoida työtapojani, selvittää, kyseenalaistaa ja ehdottaa. Ja minua kannustetaan kaikkeen tuohon, odotetaan tällaista toimintaa ja annetaan palautetta tasaisin väliajoin.

Voin rehellisesti sanoa, että hoitotyö, ihmismieli ja psykiatria ovat mulle eräänlainen intohimo. Olen utelias tutkijaluonne, enkä kelpuuta valmiita vastauksia. En päästä itseäni helpolla, vaikka välillä yksinkertaisempi tapa olla houkuttaa todella paljon. Työntekoani määrittävät samat arvot kuin muutakin toimintaani: tasa-arvo, inhimillisyys, avoimuus, aitous, empatia ja rajojen asettaminen. Kehityskohteeni kulkevat yhtälailla käsikädessä. Yliajattelu, liika huolehtiminen ja omien keinojen loppumisen myöntäminen tekevät elämästä toisinaan hippasen liian hankalaa. Omien ominaisuuksien tiedostaminen on kuitenkin lohduttavaa, loppujenlopuksi olen tyytyväinen omaan itseeni, myös tähän sairaanhoitajaan.

Tottakai mua myös vituttaa tällä alalla moni asia. Vastuu, työmäärä, koulutus ja jatkuva uuden oppimisen tarve on lähinnä vitsi palkkaan nähden, työnantajasta riippumatta. Sairaanhoitoa tarvitaan koko ajan vain enemmän, tarve on ylittänyt resurssit jo pitkän aikaa. Tarvetta ei todellakaan synnytä pelkästään kehittyvä lääketiede ja kasvanut elinajan odote. Tarpeen luo eritoten yhteiskuntien rakenne, joka suosii hyväosaisia, miesoletettuja, terveitä ja tyypillisiä ihmisiä. Pääosin tällaisten ihmisten pohjalta luodaan myös suomessa Käypä hoito-suositukset, joihin lääketieteen ja hoitotyön tulee perustua. Ja kuinka moni vaikka terveydenhuoltoon hakeutuvista ihmisistä on terveitä, hyväosaisia, tyypillisiä miesoletettuja? Sitä on jokaisen hyvä pysähtyä miettimään.

Minä haluan sairaanhoitajana hoitaa ja auttaa,jokaista asiakkaakseni tulevaa tai kenet satunkin kohtaamaan,lähtökohdista, sukupuolesta, ominaisuuksista tai mielipiteistä riippumatta. Mulle tämä ei ole kutsumusta, sankaruutta tai alistumista, tämä on intohimoa, tahtoa ja valinta. Minä olen Heidi, olen sairaanhoitaja.

On taas se aika elämästä. Aika, joka vie hartioiden kivitaakalta puolet painosta muualle, suoraan vatsanpohjalle lillumaan. Vatsanpohjan murikoilla on kuitenkin heiveröiset siivet, jotka sinnikkäästi räpytellen helpottavat ja keventävät painon tunnetta. Siipiparit ovat nimeltään usko ja toivo. Uskon on luonut rohkeus ja toivo synnyttää mahdollisuuden.

Rohkeus tulee tiputtamaan vihdoinkin sen maskin, joka on ajan myötä asettunut kasvoilleni ihonsiirteen lailla. Mahdollisuuden kasvualusta on moniulotteinen. Sen juuret ovat kuitenkin vähemmän runolliset, on tärkeää tietää millaista asiaa hoidetaan. Mä en enää tule kieltämään yhtäkään tunnetta tai piilottamaan ainuttakaan tapahtumaa, sillä tiedän sen seuraukset luissa, ytimissä, sielussa, nielussa, palleassa, sydämessä, hartioissa, kallonpohjassa, leuoissa ja ennen kaikkea mielessä. Lupaus tulla olemaan kieltämättä tai piilottamatta asioita on tehty mulle itselleni, jotkut asiat tulevat jäämään varmasti vain itseni ja tulevan terapeuttini välisiksi. Ja niin se saa ollakin. Minä päätän mitä minulle tapahtuu,pääasia on että joku tulee tietämään kaiken. Ja se joku tulee käsittelemään niitä mun kanssa niin kauan, kunnes mielestäni on muuttanut pois jokaikinen sisintäni syövyttävä salaisuus.

Tää aika elämästä on niin helvetin outoa. Toisaalta tiedän olevani turvassa, koen olevani vapaa ja onnellinen. Viihdyn kotona, viihdyn töissä, kaipaan monen muun tapaan ihmisiä ja kreisibailaamista läikkyneen siiderin tahmaamalla tanssilattialla. On kevät, aurinko on lämmin ja kirkas. Nukun pääsääntöisesti hyvin, kykenen keskittymään, olen iloinen, motivoitunut ja intohimoinen.

Samaan aikaan saan vastaanottoajan psykiatrian avohoitoon ensimmäistä kertaa vuoden 2016 jälkeen, joulukuussa työterveyden kautta tehdyn lähetteen olemassaolo oli jo meinannut unohtua. Liityn skypen kautta etävastaanotolle kesken työpäivän, sain muitta mutkitta luvan varata rauhallisen työtilan etävastaanottoa varten. Ennen vastaanoton alkamista totean kannasta, että psykiatrian, neurologian ja äitiysneuvolan potilastietoni on luovutettu, luvallani tietenkin, akuuttipsykiatrian käyttöön. Niin sen kuuluukin olla, eipähän tarvitse muistaa kertoa kaikkea itse. Se hirvittää kuitenkin, tästä on todella vaikea kääntyä enää takaisin.

Lääkäri kysyy miten minä voin nyt. Tuntuu ristiriitaiselta ja jopa väärältä kertoa akuuttipsykiatrian lääkärille, että mielialani on pääosin hyvä, jaksan käydä töissä, nukkua, syödä ja nähdä ihmisiä. Hävettää, tunnen olevani pahimman luokan resurssien tuhlaaja. Tekee mieli toimia siten, miten osaan älyttömän hyvin: vähätellä tarpeitani, yliarvioida kykyni sinnitellä, kokea jonkun toisen olevan enemmän avun arvoinen ja sen tarpeessa. Ajatus syttyy ja sammuu lyhyenä välähdyksenä päässä, kuin pieni merkkivalo joka laiskasti ilmoittaa: ”noniiin, sinä tiedät kyllä mitä tehdä. Ala toimia, muista hävetä, nöyrtyä ja väistyä. Terveisin haitallinen toimintamallisi, traumaedition.”

Muistan turvapaikan ja käyn siellä. Ikkunasta näkyy rosoinen ruskea mänty, hieskoivun keväänvihreät lehdet tekevät tuulen kanssa varjoja runkoon. Pikkuikkunasta kuuluu tuuli, se ei tunnu sisällä. Täällä tuoksuu voikukan keltainen väri. Jatkan keskustelua lääkärin kanssa. Hänelle mielen matkani merkkivalosta turvapaikan kautta takaisin keskusteluun näkyy lyhyenä miettimishetkenä, katse suunnattuna vasemmalle yläviistoon. Muistan kysymyksen ja vastaan siihen, turvapaikka voitti tämän erän.

Huomaan nopeasti häpeän olevan turhaa, vaikka kerronkin totuudenmukaisesti lääkärille voivani tällä hetkellä hyvin. Kerron lähes päivittäisistä takaumista, jotka ovat terapian päättymisen, venlafaksiinin lopetuksen ja concertan aloituksen jälkeen muuttuneet dissosiatiivisista sumuista enemmän todellisiksi, välähdysmäisiksi, selkeiksi ja fyysisiä oireita aiheuttaviksi. Kerron painajaisunista ja tunteesta, etten onnistu olemaan edes unissani rauhassa ja levollinen. Kerron välttäneeni traumoista puhumista terapiassa, lääkäri haluaa tietää yhden esimerkin traumasta, jotta hän tietää minkälaisista asioista puhutaan. Nieleskelen, avaan ja suljen suutani kuin kala kuivalla maalla. Sanon yhden asian, ja muutamaan tarkentavaan kysymykseen vastattuani lääkäri vaihtaa taitavasti tilannetta lukien hetkeksi toiseen aiheeseen. Hän haluaa tietää kissojeni nimet.

Pohdin elämäni oravanpyörää, oikeastaan niitä on useita. Vielä enemmän oikeastaan pyörät ovat hammasrattaita, jotka käyvät nytkähdellen, mutta pääosin käyvät. Ne käyvät aikansa, nytkähtely lisääntyy. Rattaat ruostuvat ja vinkuvat huoltoa, huoltaa ei ehdi, muuten täytyy pysähtyä. Täytyy pysähtyä ja arvioida vauriot, siihen ei ole taitoa tai uskallusta. Pikainen huolto vauhdissa, apuna toinen silmä ja vasen käsi. Potku kylkeen ja itkuinen vaade, toimikaa nyt jumalauta yhdessä vielä hetki. Ja kyllähän ne toimivat, vikalista vain kasvaa ja monipuolistuu. Kunnes on taas aika pikahuollon, kerta kerralta huollon tarve lyhenee. Hammasrattaat ovat mielenterveyteni, minuuteni, arvojeni ja elämäni eri osia. Nytkähtely ja ruostuminen ovat toimintakykyni ja jaksamiseni. Pikahuolto taas ne keinot, joiden ansioista täytän juhannuksena 28 vuotta. Kerron tämän tiivistetysti lääkärille, hän nyökkää ja kirjoittaa muistiinpanoja.

Puolen tunnin päästä lääkäri heittää pelastusrenkaan, kertoo näkemyksensä. Toisin kuin ennalta pelkäsin, hän kertoo tilanteeni olevan suhteellisen selkeä. Lääkäri kertaa puhutut asiat tiiviiksi paketiksi ja varmistaa niiden olevan oikein. Todetaan, ettei hoitoani suunnitella enää toistuvan masennuksen tai ahdistuneisuushäiriön hoitosuositusten mukaan, ne ovat oireita, eivät syitä. Juurisyy on ADHD ja traumaperäinen stressihäiriö, hoitona terapia, ei tarvetta eikä suositusta mielialalääkitykselle tällä hetkellä. Terapian kanssa täytyy sumplia, olen oikeutettu uuteen Kelan tukemaan terapiaan vasta kolmen vuoden kuluttua. Vuoden terapia ostopalveluna ei lääkärin arvion mukaan riitä, se on ajankohtaista vasta kahden vuoden kuluttua Kelan terapiaan siirtymistä ajatellen. Mun talous ei kestä omakustanteista terapiaa. Hankala homma, lähete eteenpäin, jonot mielialahäiriöille ovat pitkät.

En ole pettynyt, päinvastoin. Pelastusrengas on heitetty ja lupaus täyshuollosta saa hammasrattaani luomaan vuosien kertyneestä paskasta väliaikaisen, kovan pinnoitteen. Odottaminen antaa mahdollisuuden ajatella, valmistautua ja hyväksyä. Se antaa mahdollisuuden vahvistaa olemassa olevaa, itkeä sitä mistä olen jäänyt paitsi. Se antaa luottamuksen siitä, että vaikka olen itse hoitaja, olen myös hoitamisen arvoinen.

Usko, toivo, rohkeus, mahdollisuus. Valmistautuminen, hyväksyminen, luottaminen. Paino, kieltäminen, piilottaminen. Hirvittää, hävetä, nöyrtyä, väistyä. Voimakkaita tunteita, tekoja ja suunnannäyttäjiä. Inhimillisiä, merkityksellisiä, voimakkuudeltaan vaihtelevia. Yksikseen pelkkiä sanoja suurempia, kuitenkin aivan liian pieniä ollakseen oikeutettuja määrittämään yhdenkään elämänrattaan toimintaa. Yksikään ratas ei kuitenkaan toimi, ellen ota jokaista tekijää vakavasti huomioon.

Ompas omituista aikaa kertakaikkiaan.

-Heidi