Monesti tuntuu, että mieli on täynnä asioita, joihin pitäisi reagoida heti. Tulee vastaan tilanteita, joihin pitäisi puuttua. Pitäisi saada reagointi ja puuttuminen ajatuksista sanoiksi, ja ne sanat tulevat suusta kiusallisena änkyttämisenä ja kummallisten äänenpainojen saattelemana. Se hävettää ja ahdistaa, syö uskottavuutta ja tekee vaikeaksi tulevat reagoinnit ja puuttumiset. Se nostaa panoksia toimia ”sitten seuraavalla kerralla” eri tavoin, ja epäonnistumisen pelko kasvaa samalla. Ja se taas saa änkyttämään entistä pahemmin ja noidankehä jatkaa kulkuaan. Kun tietää miten toimia, mutta silti se ei aina onnistu. Toisinaan se suorastaan raivostuttaa.

Eikä siinä välissä koe ehtivänsä hengittää.

Taas tuli oltua itsekäs ja eristäydyttyä työpäivän jälkeen, vaikka koti kaipaisi siivousta, kroppa yhden suklaalevyn viikossa vähemmän ja ystävät ja sukulaiset yhteydenottoa. Metsässäkään ei ole tullut käytyä tarpeeksi, sillä koronan jälkeen metsässä on ollut muitakin ihmisiä. Minun metsässäni, menkää helvettiin sieltä. Joogatunnille tekisi mieli mennä, mutta sinne pitäisi ilmoittautua ja aikaan sitoutua. Ja voi, kun tiedän kaiken ylläolevan olevan kiinni vain itsestäni. Ei minun metsääni ole viety, eikä joogatunteja ole varattava säännöllisesti viikkoaja kerrallaan. Eikä minun tarvitse selitellä läheisilleni kiirettä ja syyllisyyttä, he tietävät sen ilmankin.

Ei minun pitäisi hengittää pinnallisesti ja nopeasti epämääräisen syyllisyyden tai riittämättömyyden tunteiden vuoksi.

Totuus on, että minulla on elämässä todella paljon hyvää ja kaunista. Mulla on positiivinen suhtautuminen tulevaisuuteen. Olen herkkä ja outo, enkä läheskään aina osaa ilmaista itseäni siten miten haluaisin. Pohdin välillä, millä adjektiiveilla läheiseni minua kuvaisivat, enkä keksinyt yhtäkään. Se ei tarkoita, että ajattelisin läheisteni pitävän minua mitään sanomattomana, tai että itse pitäisin itseäni sellaisena. Herkkä ja outo ovat ehkä adjektiivit joilla voisin itseäni kuvata, mutta niihinkin liittyy mielettömästi sävyeroja. Asiaa pohdittuani huomaan myös sen, että minun on hyvin hankala kertoa toisista ihmisistä vain muutamia adjektiiveja käyttäen: mielestäni paras ystäväni Ellu on sellainen kun Ellu on, mieheni Karri on Karri ja siskoni Lelsa on Lelsa.

Ja sen kaiken muistaa vain hengittämällä.

En ole huolissani, vaikka ajatukseni ja postaukseni ovat ehkä vaikuttaneet synkiltä. Päässäni pyörii niin paljon kaikkia asioita, että kestää ihmiselämä käsittelemään sitä kaikkea. Ja se yksi ihmiselämähän mulla on. Olen onnellinen ajatusteni runsaudesta, olisin huolissani jos ne kaikki olisivat vain ihania ja positiivisia. Ajatusten runsaus on toki kuormittavaa, mutta se on asia mikä itsessäni ei ikinä muutu. Se taas on asia, jonka hyväksymisessä mulla menee vielä aikaa. Huomata sen lahja kirouksen sijaan, hyväksyä mieleni tällaisena kuin se on.

Runsauden vastapainoksi tulen iloiseksi hyvin vaatimattomista ja yksinkertaisista asioista: kun rankan päivän jälkeen Karri vaihtaa lakanat, tietäessään sen takaavan mulle hyvät yöunet. Kun käperryn nojatuoliin kissa sylissä katsomaan läppäriltä valtioneuvoston tiedotustilaisuutta tai Game of thronesia. Kun töissä joku sanoo kiitos. Kun kissa siristää silmiään sylissä kehrätessä. Kun ystävän kanssa tulee tunne, että on olemassa vain tämä hetki ja tämä päivä. Kun kuuntelen työmatkalla parasta elektronista musiikkia mitä spotify voi tarjota, eikä mikään tunnu enää mahdottomalta. Kun kerron itselleni olevani ylpeä itsestäni. Kun näen peilistä vahvan ja kauniin ihmisen, joka ansaitsee hyvää.

Silloin tuntuu helpolta hengittää.

Olis taas paljon asiaa, luonnoksista löytyy neljä keskeneräistä postausta kuukauden ajalta. Tarve kirjoittaa nousee kuitenkin huolellisen pohtimisen edelle, joten aion nyt kertoa tiivistäen (ainakin yrittäen) monen alaotsikon kautta kolmen ämmän avulla , miten minulla menee.

Mielenterveys

Venlafaksinin lopetuksen ikävimmät oireet ovat onneksi ohi. Neljän vuoden jälkeen voin todeta, että haluan elää uudelleen päätään nostaneiden voimakkaiden tunteiden kanssa, vaikka siihen liittyykin myös ahdistusta, epävarmuutta ja surua. Loman jälkeen olen kuitenkin nukkunut melko huonosti, iltaisin ahdistaa ilman mitään selvää syytä. Toisaalta syy voi olla se, että nyt ei ole enää venlafaksiinia pehmittämässä ja laimentamassa kaikkia niitä tunteita ja haitallisia toimintamalleja, joiden eteen olen vuosien aikana tehnyt paljon töitä. Nyt koen ja tunnen kaiken raakana, eikä se ole pelkästään kivaa ja ihanaa. Tunnen pettymystä itseeni: miksi en kykenekään olemaan niin tyyni ja zen kuin haluaisin, miksi minua ahdistaa, miksi minun on yhä aivan helvetin hankalaa puhua pahasta olosta ja vaikeista asioista, vaikka minulle tarjotaan siihen täysi lupa, turva ja oikeus. Ja se pettymys kun tunnen tällaista pettymystä ja pyytelen jälleen turhaan anteeksi tunteitani. Nämä tunteet kuitenkin muistuttavat minua siitä, että olen tavallinen, inhimillinen ihminen, enkä voisi (tai edes haluaisi) mitenkään olla täysin ehjä. Se kuuluu elämään, jokaisen elämään eri tavalla. Jonkinlainen itsestäänselvyys on myös saanut elämässäni sijaa: on itsestäänselvää, että minussa herää paljon erilaisia tunteita ja puutteita, on itsestäänselvää että niitä on myös muissa ihmisissä. On paljon helpompaa olla toisille armollinen, kun oppii olemaan sitä myös itselleen. Omalla kohdallani ongelmani on aina ollutkin se, että vaadin itseltäni enemmän tyyneyttä ja vakautta kuin toisilta. En halua olla pettymys muille, en halua olla pettymys itselleni. On hyvä pysähtyä näihin asioihin. On hyvä muistaa jälleen se, että suurimman osan elämästään viettää oman pään sisällä. On äärimmäisen tärkeä puhua itselleen kauniisti, myös silloin, kun se tuntuu vaikealta.

Muutos

Kävin kesälomani aikana tunteikkaan keskustelun läheiseni kanssa siitä, miten paljon olen lähivuosien aikana muuttunut. Vaikka keskustelu omasta itsestä on ainakin minulle aina jollain tapaa kiusallinen tai ahdistava, oli hyvä pysähtyä siihen kun joku sanottaa muutoksen ääneen. Muutos monen vuoden takaiseen on valtava, olen muuttunut paljon niin sisältä kuin ulkoakin. Muutos on ollut myös liioittelematta elintärkeä ja tarpeellinen, enkä voi tarpeeksi korostaa terapian ja pään sisäisen puheen vaikutusta asiaan. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että muutos hämmentää läheisiäni, se hämmentää myös itseäni. Neljä vuotta sitten olin epävarma ja eksynyt nuori nainen, jonka elämänhallinta ja elämänilo oli pinnallista ja surullista. Tänään voin sanoa tuntevani itseni, mikä luo vahvan perustan elämälleni ja unelmilleni. Minussa on kuitenkin säilynyt esimerkiksi herkkyyteni ja vastuunkato, monet piirteeni eivät ole muuttuneet, vaan pikemminkin kasvaneet. Muutos on monesti tarpeellista ja ainakin yhtä usein tekee kipeää. Se on yhtäaikaa pelottavaa ja helpottavaa, se on aina syy ja seuraus jostain johonkin ja toisinpäin. Olen välillä pitänyt tietyistä muutoksista mustavalkoisen lujasti ja jopa mustasukkaisen omaisestikin kiinni, etenkin, jos muutos on mulle erityisen tärkeä. Tämän kaltainen ehdottomuus on itselleni ja läheisilleni vieras, joten ei ole mikään ihme, että se hämmentää ja herättää kysymyksiä. Tällaiset keskustelut ovat kiusallisuudesta huolimatta erittäin tärkeitä. Olen kiitollinen siitä, että jouduin pysähtymään tämänkin asian äärelle.

Muotti

Olen aina kokenut olevani jotenkin outo. Jopa sopimaton tai irrallinen, vaikka noissa sanoissa on negatiivinen sävy. Voisi sanoa, etten ole koskaan elämässäni sopinut mihinkään muottiin, vaikka olen koko elämäni (paria viime vuotta lukuunottamatta) yrittänyt. Olen saanut siitä myös palautetta, joka valittavasti on ollut isoksi osaksi negatiivista. Mielessäni kaikuu yhä edelleen entisen esimieheni perusteet määräaikaisen työsopimuksen jatkamatta jättämiselle:”et ole tarpeeksi sairaanhoitajamainen.” Perusteluja en koskaan saanut, ammatillinen identiteetti koki kovan kolauksen. Jotakin olin liikaa, tai en ollut tarpeeksi. Sairaanhoitajan muottiin en kuitenkaan siellä sopinut. Opettajat ovat ala-asteelta lähtien suhtautuneet minuun ristiriitaisesti: toisaalta olen lintsannut, jättänyt asioita hoitamatta tai viimetinkaan ja ollut kovaääninen oppilas. Toisaalta olen aina ollut hyvä oppilas, pitänyt heikompien puolta ja ollut avoin ja luotettava. Joidenkin opettajien erityispiirteideni huomaaminen ja huomioiminen on jäänyt lämpimästi mieleen: en unohda koskaan yhtä yläasteen biologian opettajaa, joka nosti numeroni seiskasta kasiin, koska Torronsuon retkellä osasin vastata kaikkiin opettajan kysymyksiin oikein.

Olen saanut outoudestani myös paljon positiivista elämääni. Nyt olen sairaanhoitajien tiimivastaava, vaikka minulla on rastatukka, riemunkirjavat vaatteet ja työskentelen täysin omalla persoonallani. Tai ehkä juuri siksi, ehkä kaikilla muotin ulkopuolisuus ei näyttäydy esteenä tai hidasteena mihinkään. Myös terapeuttini alkoi käyttää minusta puolivälissä terapiaa  adjektiivia ”epätyypillinen”. Alkuun sen korostaminen vitutti, olisin halua muuttua terapian avulla ”normaaliksi” ja yleisiin normeihin ja muotteihin sopiviksi. Se osottautui kuitenkin hyväksi asiaksi ja sai minut myös hakeutumaan myöhemmin ADHD-tutkimuksiin. ADHD- tutkimusten kautta sain helpottavan varmistuksen tästä outoudestani, aivoni ihan oikeasti toimivat epätyypillisesti. Mutta onhan se välillä hyvinkin haastavaa toimia maailmassa, jossa kaikki on suunniteltu ”tyypillisten” mukaan. Tähänkin on hyvä välillä pysähtyä.

Kolmesta ämmästä tulikin vähän pitempi sepustus. Pitkä, mutta todella tarpeellinen. Ei pysähtelyllä ole järkeä, ellei tiedä, miksi pysähtyy. Eikä tieto ja oivaltaminen tapahdu hetkessä tai väkisin, se vaatii aikaa ja oikean hetken. Tapaan psykiatrin kuukauden päästä vuoden tauon jälkeen, aion myös pyytää kannanottoa ja lähetettä muutamalle psykologin käynnille. Joskus pysähtyminen näyttää sen, että ei välttämättä pärjää pysähtymisten syiden kanssa yksin.

-Heidi