Aloin syödä venlafaksiinia syksyllä 2016, jolloin minulla diagnosoitiin keskivaikea masennustila somaattisella oireyhtymällä. Masennus uusiutui keväällä 2017, tällöin tehtiin myös kyseisen lääkkeen annosnosto. Syksyllä 2019 ADHD-diagnoosin saatuani lääkäri kehotti minua pohtimaan venlafaksiinin lopetusta, osittain psyykkisistä ja osittain somaattisista syistä: monet jäljelle jääneistä oireistani selittyivät hoitamattomalla ADHD:lla, eivätkä suuret määrät välittäjäaineiden takaisinoton estäjiä ole hyväksi. Myös jo luontaisesti korkealle sydämensykkeelleni ei venlafaksiinin ja metyylifenidaatin yhdistelmä tee hyvää. Vaikka tiesin näistä jo ennen lääkärin painokasta ohjeistusta, tuntui venlafaksiinista luopuminen yllättävän pelottavalta.

Venlafaksiini oli kokonaisuudessaan minulle hyvä lääke. Jo ensimmäisinä päivinä aloituksen jälkeen tuntui siltä, että ehkä sittenkin haluan katsoa tämän elämän loppuun. Sen avulla kuntouduin terapiakuntoon, suru, pettymys ja katkeruus eivät tuntuneet enää niin voimakkailta. Toisaalta mikään ei tuntunut enää niin voimakkaalta, myös ilo ja innostus tuntuivat kokemuksina puolitehoisilta. Myös negatiivisiksi miellettyjen, mutta erittäin tarpeellisten, tunteiden latistuminen vaikutti elämääni haitallisesti. Itseeni kohdistunut huono kohtelu ei herättänyt niin herättäviä ja tarpeellisia reaktioita kuin sen olisi jälkeenpäin ajatellen pitänyt. En jaksanut pitää puoliani, koska en yhtäkkiä osannutkaan sanottaa tunteitani niin hyvin. En enää osannut itkeä, vaikka toisinaan tunsin suunnatonta surua. Itkemistä purkautuakseen tarvinneet tunteet jäivät tylsiksi ajatuksiksi pyörimään mieleen, lopulta asettuen eri mielentiloihin ja ajatuksiin kuin muistuttaen lähes joka hetki olemassaolostaan. Ne tulivat ikään kuin kaupan päälle tervehtimään ja muistuttelemaan tilanteissa, joihin niitä ei olisi tarvittu lainkaan. Tunteiden latistuminen oli ehdottomasti venlafaksinin haitallisin sivuvaikutus.

Nyt olen ollut reilun viikon ottamatta venlafkasiinia lainkaan. Uskalsin viimein keväällä aloittaa lopetussuunnitelman ja täasä sitä nyt ollaan. ”Uskaltaa” on kyllä vähän liian itsekehuinen sana,sillä hyvän tuuppaisun eteenpäin antoi reseptin tyhjeneminen ja pieni häpeän tunne olla soittamatta lääkäriä uusimaan se. Olin vetkuttanut lopetussuunnitelmaa jo muutaman kuukauden ja tuntui tyhmältä soittaa lääkärille ja kertoa, että lopetus mietityttää ja lopetusoireet jännittävät. Olin lukenut lopetusoireista kaiken mitä internetissä käsiinsä sai, olin hyvin tietoinen mitä ne voivat pahimmillaan ja parhaimmillaan olla.

Venlafaksiinin puoliintumisaika on pitkä ja taustalla on melkein neljän vuoden käyttö. Aivojen välittäjäaineiden ja reseptorien sotkeminen näin pitkän ajan jälkeen kuulostaa ikävältä ajatukselta, välitän mun välittäjäaineista. Lopetusoireet ovat olleet tämän vajaan parin viikon aikana huomattavia, mutta siedettäviä. Positiivisia vaikutuksia on paljon, olen niistä hirvittävän iloinen! Seksuaalisuuteen vaikuttaneet sivuoireet ovat poistuneet jo lähes kokonaan. Tunteeni ovat voimakkaampia ja saan niistä enemmän irti. Mieleni on rikastunut, mikä toisaalta on buustannut uudelleen päätään nostaneita keskittymisvaikeuksia ja levottomuutta. Tietynlainen jännittyneisyys on helpottanut ja lihasjumit lievittyneet. Uneni ovat useammin selkeitä ja painajaiset ovat vähentyneet. Osaan taas itkeä, en edes muistanut miten hyvältä onnen kyyneleet tai kunnon itkeminen tuntuu.

Toisaalta tällä hetkellä negatiiviset lopetusoireet ovat niskan päällä. Olen väsynyt, tosi väsynyt. Mieliala on apea, haen lohtua ruuasta. Tulen ärtyneeksi asioista, joista ei pitäisi. Ja vaikka tunnistan melko hyvin milloin ärsyynnyn turhaan, olemuksestani ja ilmeistäni huomaa ärtymyksen valitettavan helposti. Tuntuu tyhmältä hymyillä, kun otsasta näkee kikkelin sadan metrin päähän.

En ihmettele, miksi monet tulkitsevat masennuslääkkeiden lopetusoireet masennusrelapsiksi. Oirekuva voi olla hyvinkin samankaltainen, eikä kukaan varmastikaan halua palata masennuksen pohjalle. Olen etuoikeutetussa asemassa siinä, että minulla on ollut mahdollisuua käydä terapiassa. Terapian avulla olen oppinut tunnistamaan omia tunteitani ja se auttaa tässäkin hetkessä. Vaikka olen apea ja väsynyt, koen iloa, onnistumisen tunteita ja elämänhalua joka päivä monta kertaa. Vaikka olen levoton, osaan reagoida siihen ja tiedän mitä asialle sen pitkittyessä voi tehdä. Olen optimistinen, luotan tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.

Tosi inhottavaa tämä silti on. En halua olla ärtynyt ja väsynyt. Kuin rämähtäisin portaita alas monta kerrosta pitkän kiipeämisen jälkeen. Kerroksia alempana tunnen pohjan olevan lähempänä, muistan miltä noissa kerroksissa viimeksi tuntui. Mieleni muistaa, kehoni muistaa. Tapahtuu reagointi, joka on voimakkaampi kuin viimeksi, onhan mieleni kuitenkin rikkaampi ja tunteeni voimakkaampia. Huomaan kuitenkin rämähtäessäni rakentaneeni viimeksi apuvälineitä kerrosten välille. Apuköysi, liukuportaat, jopa hissejä. Rämähtäminen on paljon kivuttomampaa kun tietää apukeinojen olevan siellä missä pitää.

-Heidi

Sunnuntai 17.5.2020

Sosiaaliset suhteet ei ole koskaan ollut mulle mikään helppo ja yksinkertainen asia. Olen kuitenkin suhtautunut siihen yksinkertaisena ja elämään kuuluvana asiana, en ole ajatellutkaan voivani jotenkin vaikuttaa siihen ainaiseen sekoiluun ja epävakauteen. Kyseenalaistamiseen ja satuttavaan käytökseen puuttumiseen en ole koskaan oppinut keinoja,en ole kyennyt aina rajaamaan edes itseäni. Sosiaaliset suhteet ja ihmissuhteet ovat aina olleet elämäni vahvin ja heikoin lenkki, eivätkä vahvatkaan liitoskohdat pidä ketjua turvallisena ja vahvana, mikäli sieltä niitä heikkoja lenkkejä löytyy.

Koen, että kaikkien sosiaalisten suhteiden ja ihmissuhteiden perustana on suhde omaan itseen. Minä itse olen monestikin ollut ihmissuhteideni heikoin lenkki. Ja se on tuottanut koko elämäni ajan suurta häpeää, joka on taas osaltaan hämärtänyt suhdetta omaan itseen. Kun suhde omaan itseen taas hieman hapertuu ja ruostuu, tulee käyttäydyttyä joskus ihan päinvastoin kuin oikeasti haluaisi ja tarkoittaisi. Ja sitten taas hävettää ja surettaa niin saatanasti. Todella inhottava ja haitallinen kierre.

Alkoiko tämä oravanpyörä minusta itsestäni vai annettiinko se minulle? Onko vika munan, kanan vai kanalan? Suhtauduinko haitallisesti itseeni heti kun aloin omaa itseä käsittää, vai tuettiinko sen kehitystä haitalliseen suuntaan? Missä vaiheessa minun olisi itse pitänyt tähän havahtua, missä vaiheessa jonkun muun olisi pitänyt asiaan tarttua. Vai olisiko pitänyt? Mikä olisi voinut mennä toisin, olisiko se edes hyvä vai huono asia, kuka sen määrittelee ja miksi sen määrittelijä tekisin sen juuri kyseisellä tavalla?

Jatkokysymyksiä voi kysyä loputtomiin, syitä ja seurauksia on loputon määrä. Ne hengästyttävät ja saavat aivot solmuun. Rintaa puristaa ja jälleen hävettää, miten pieni ja mitätön piste on kaikkien kysymysten äärellä. Monet kysymykset ovat sellaisia, joihin ei ole mitenkään päin mahdollista saada selviä, kaikenkattavia vastauksia. Saatikka, että osaisi koskaan poimia niistä ne vastaukset, joilla on oikeasti merkitystä. Kysymyksiin saadut vastaukset sisältävät usein jonkinlaista informaatiota, mutta ei se läheskään aina kuulijaansa mitenkään selvennä.

En usko, että oman itsensä voisi todella tuntea läpikotaisin. En myöskään usko, että oman itsensä todellinen tunteminen olisi turvallista tai aina hyvä asia. En usko hetkeäkään, että olisi ylipäätään olemassa jokin absoluuttinen, muuttumaton Minä Itse, johon kuuluu tietty vakio luonteenpiirteitä, käyttäytymismalleja ja ajatteluketjuja. Minä muutun, ihmissuhteet muuttuvat. Kanan ja kanalan muuttaminen on huomattavasti hankalampaa, sillä se on suurimmaksi osaksi muiden käsissä.

Sunnuntai 24.5.2020

Mua hengästytti ja ahdisti edeltävien kappaleiden kirjoitus niin, että oli pakko pitää viikon tauko. Tätä mä just tarkoitan, pohtiminen, pallottelu ja samanmuotoisten palojen yhteen vääntäminen vie ison määrän energiaa ja voimavaroja. Kuitenkin tämän tekstin kirjoittaminen osui sattumalta hyvään saumaan, monissa elämäni ympäristöissä ja ihmissuhteissa käydään juurikin nyt näitä samoja pohdintoja. Mietitään syitä ja seurauksia, kerrotaan itselle sopivimmat analyysit eteenpäin. Pidetään meteliä ja heitellään ilmoille painavia sanoja, samalla pidetään visusti huoli, etteivät omat motiivit tällaiselle käyttäytymiselle paljastu. Siirretään vastuuta itseltä pois ja siirretään se silloin, kun vastaanottaja tuntuu olevan riittävän aseeton.

Keskustelimme eilen Karrin kanssa yleisesti ihmisistä ja sosiaalisista suhteista. Keskustelimme viikko takaperin löytämästäni artikkelista, jonka aiheena oli sosiaalinen introverttiys. Olen aina pitänyt itseäni ehdottomasti ekstroverttinä, mutta tunnistin itseni täysin sosiaalisen introvertin määritelmästä. Lähtökohtaisesti pidän ihmisistä: ihmiset kiehtovat minua, ihmisten mielen maisemat ja mysteerit ovat lähestulkoon intohimoni. Se on vahvistanut haluani auttaa muita, mutta samalla tuonut ymmärrystä siihen, milloin ja miksi on syytä vetää rajoja. Ennen uskoin akkujeni latautuvan ihmisten ympärillä, nyt olen huomannut tarvitsevani palautumiseen nimenomaan yksinoloa. Muiden auttamisen ja ylipäätään sosiaalisten tilanteiden edellytyksenä on, että saan riittävästi aikaa olla yksin oman mieleni kanssa.

Olen ADHD-diagnoosin saatuani pohtinut monesti, onko minussa jotain muitakin neuropoikkeavia piirteitä. Toisaalta ADHD:n oireet ovat niin monimuotoinen ja kirjava joukko erilaisia piirteitä, että ne varmasti omien persoonallisuuden piirteiden lisäksi selittävät hyvin paljon. Ne ovat kuitenkin sellaisia piirteitä, jotka voidaan varsinkin sosiaalisissa tilanteissa tulkita väärin, sillä niiden katsotaan olevan epätyypillisiä. Mun on esimerkiksi hankala ottaa tai ylläpitää katsekontaktia silloin, kun tarkoitukseni on puhua jostakin tärkeästä asiasta. Suuntaan usein katseeni vasemmalle alaviistoon ja saatan rypistää otsaani, tämä saatetaan virheellisesti tulkita epäröinniksi tai jopa valehteluksi. En myöskään pidä ns. rivien välistä lukemisesta. Vaikka koen olevani hyvä aistimaan ja huomioimaan ihmisten tunnetiloja, puhutun tekstin tulkitsen päässäni melko kirjaimellisesti. Uskon sen johtuvan siitä, että useimmiten puhetta ja keskustelua esiintyy paikoissa ja tilanteissa, joissa esiintyy samaan aikaan paljon kaikkea muutakin. Minä en pysty huomaamaan saatika analysoimaan kaikkia puheen ja keskustelun sävyjä, elleivät muut ärsykkeet ole minimissään. Osittain tämän vuoksi minun on aina sanottu olevan kuin avoin kirja, mikä on ollut mielestäni ristiriidassa omien maski-kokemusteni kanssa. Uskon nyt ristiriidassa olleen ja olevan kyse siitä, että olen voinut laskea laskea maskini ollessani lähimpänä omaa itseäni. Silloin olen rento, viestin paljon käsilläni ja ilmeilläni, saatan nauraa tai hymyillä vapautuneesti ja viestiä myös puheellani rehellisesti ja selkeästi. Olen voinut olla oma itseni turvallisissa tilanteissa ja nykyään turva lähtee minusta itsestäni. Se kulkee mukana minne menenkin ja mitä enemmän sen tuomaa vapautta ja iloa käytän, sen lujemmaksi myös turva tulee.

Myötätunto ja turva antavat hirveästi voimaa vaikeina ja haastavina aikoina. On ihmissuhteita, kriisejä ja ilmiöitä, jotka nakertavat turvaa ja iskevät hapertamaan vahvimpiakin lenkkejä. Eikä kukaan voi vieläkään onneksi tietää, mitä toisen päässä liikkuu. Pidän kuitenkin tärkeänä pysähtyä useinkin miettimään, mitä omassa päässä liikkuu ja miksi. Se on alkuun helvetin pelottavaa, mutta harjoittelu voi tuoda mukanaan turvaa, rauhaa ja vapautta. Eikä siihenkään tarvitse pystyä yksin, omalta osaltani esimerkiksi psykoterapia, työnohjaus ja vertaisuus ovat olleet isona apuna. Turva on hyvä vahvin lenkki.

-Heidi