Muutama kuukausi sitten pohdimme Karrin kanssa, että minun pitäisi kirjoittaa postaus otsikolla ”Epämies ja huono nainen”. Tähän johti osin humoristinen keskustelu siitä, miten omituisena parisuhteemme konservatiivisesti ajattelevien mielestä saattaisi kuvautua.

Minulla, 26-vuotiaalla naisella on historiassa enemmän seksikumppaneita kuin 33-vuotiaalla miehelläni. Sen lisäksi olen korkeammin koulutettu ja minulla on parempi palkka. Lisäksi minulla on enemmän kunnianhimoisiksi pidettyjä tavoitteita työelämän suhteen ja olen työssäni esimiesasemassa. Karri tekee paljon enemmän kotitöitä ja hänellä on huomattavasti paksummat ja pidemmät hiukset kuin minulla. Minä poltan tupakkaa ja juon enemmän alkoholia, Karri kyynelehtii elokuvia katsoessamme vähintään yhtä paljon kuin minä. Karri huolehtii laskuistamme minun pyynnöstäni, minä maksan vuokran. Karrilla on pidemmät ripset, parempi iho ja pyörempi perse, ja minä ihailen niitä nojatuolissa linssisipsejä syöden. Olemme vähintään yhtä herkkiä, empaattisia ja vasemmistolaisia, tosin Karri on meistä se anarkismiin taipuvaisempi. Karri oli ja on feministi, ennenkuin minä tiesin, mitä se oikeasti voikaan tarkoittaa.

Olen ajellut säärikarvani viimeksi syksyllä, enkä ole käyttänyt kaarituellisia rintaliivejä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta yli vuoteen. Töissä huolehdin rutiininomaisesti siitä, etteivät mahdollisesti nöpöttävät nännini näy, samaan aikaan tiedostaen miesten ihanan välinpitämättömyyden tällaisista asioista. Minä en tee enempää töitä sairaanhoitajana siksi kun olen nainen,enhän minä myöskään jätä työtehtäviä tekemättä tai puolitiehen, vaikka olen nainen.

Maailmassa tuntuu olevan valloillaan ihannoiva ajatus kylmän coolista ja tunteet ohittavasta Boss Ladysta, joka toimii ja tekee päätöksensä ”miesten tyyliin”, järkeen perustaen. Tällöin ajatellaan usein tulosta, tilastoja ja sitä mikä tällä hetkellä täyttää hyväksytyt tavoiteet. Kuin huomaamatta siihen voi hukkua yksilö, siihen voi hukkua arvot, siihen voi hukkua se mitä oikeasti pitää elämässä tärkeänä.

Kun palataan takaisin Karriin ja minuun, tunnen olevani kotona Heidi, nainen, enemmän kuin koskaan ennen. Mulle ei kukaan huuda totuutta siitä, kuka on perheen pää ja miksi. Mulle ei hykerrellä punapääfetisseistä päivä sen jälkeen, kun olen värjännyt hiukseni punaisista lähes mustiksi. Mulle ei kerrota, että vaikka sukuni naiset ovat poikkeuksetta olleet ulkoisesti hyvin kauniita, heidän älykkyydellään ei sen vuoksi ole juurikaan merkitystä, vaan esimerkiksi juopon ja väkivaltaisen miehen sietäminen ”kunnes kuolema meidät erottaa” on ihan hyvä ja tavallista. Multa ei myöskään kukaan enää baaritiskillä kysy paljonko maksan ilman, etteikö todella tiedä sitä kysyneensä.

Olemme myös Karrin kanssa vapaaehtoisesti lapsettomia. Eli me emme ihan oikeasti halua lapsia. Emme, vaikka molemmilla on vakituinen työpaikka ja käytännössä olemme hyvin terve pariskunta. Minä en halua lasta, vaikka vajaa neljä vuotta sitten tulin raskaaksi ja aioin tämän lapsen pitää. Jos kaikki olisi mennyt siten kuin olisin silloin toivonut, lapseni olisi nyt reilu kolmevuotias. Vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole alkuraskauden keskenmenon syy, vaan sen jälkeisen ajan erittäin syvän itsetutkiskelun seuraus. Uskon, että olisin ollut keskenmenneelle lapselleni hyvä ja rakastava äiti, mutta sillä ei ole enää nykyään minulle harvoja, satunnaisia itkuja enempää merkitystä. Mikä minua nykyään siinä enää itkettää, on parhaan ystäväni Ellun tuki asiassa, ymmärrys siitä, että näin upeita ihmisiä voi tässä maailmassa olla olemassa. Toinen itkettävä asia on kappale ”Lohtu”(Live Aid Uusi Lastensairaala 2017). Muiston haluan pitää kauniina, suru oli musertava ja valtavan tarpeellinen. En myöskään koe tarpeelliseksi kuulla, miten suurin rakkauden kokemus liittyisi nimenomaan lapsen saantiin.

En usko pyytettömään rakkauteen,tai edes sellaisen määrittämiseen. Perustan mielipiteeni lähtökohtaisesti sille, että en koe suurelta osin tulleeksi rakastetuksi sellaisena, mitä todella olen. Rakkaus on tullut minulle määrittelyksi niin sekavana seurakuntana lapsesta asti, että 27-vuotiaanakin sen ajattelu hämmentää. Se mihin olen kasvanut, tulee riitelemään hyvin kauan sen kanssa, mitä mieltä oikeasti olen.

Entä nyt, kun elän elämää turvallisen ja hyvän feministin miehen kanssa, joka ei koskaan satuttaisi minua. Kotona on hän ja neljä kissaa, mulla on ystäviä ja muita rakkaita läheisiä. Traumat pysyvät silti, vaikka niistä kuinka puhuisi ja niitä miten käsittelisi. Jos ja kun minun minuuttani ja naiseuttani on loukattu, niitä ei rakkainkaan ihminen pysty pois viemään.

Ja koska merkittävä osa traumoistani, ja minuuteni haavoista liittyy jollain lailla naiseuteeni, ei tämäkään postaukseni ole yhdentekevä. Punainen lanka on ehkä taas siinä, että et voi koskaan tietää miltä toisesta tuntuu. Toinen lause, mitä syvällisissä keskusteluissa usein viljelen, on että ”kuka tänne on pyytänyt syntyä”. Näiden mukaan mä pyrin elämään. Kukaan ei ole pyytänyt, eikä kukaan voi tietää.

Ihanan inhimillisen epätietoinen maailmankuva kaikenkaikkiaan.

-Heidi

Kevät on kertakaikkisen ihanaa aikaa. Metsissä näkyy taas sitä värien loistoa, joiden perään aina talvikuukausina haikailee. Puiden ja kasvien syvä ja vivahteikas vihreä yhdistettynä auringon keltaiseen ja oranssiin aktivoivat mielihyvää ihan omalla tavallaan. Lähimetsässäni asuu peuraperhe, joihin törmään melko usein siellä ollessani. He eivät taida juurikaan pelätä ihmisiä. Välillä epäluuloisen tarkastelun jälkeen ne alkavat syödä tai jäävät muuten hetkeksi hengailemaan, minun ollessa turvallisen, mutta kuitenkin vain metrien etäisyyden päässä.

Metsä ja luonto ovat hyviä esimerkkejä asioista, joista minun on epämukavaa kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Mulla on ominaisuus kerätä ympäriltäni runsaasti erilaisia ärsykkeitä, jotka saavat mieleni vilkastumaan ja aistit toimimaan epätyypillisellä tavalla,vaikuttamatta kuitenkaan todellisuuden ymmärtämiseen tai kokemiseen. Tämä kokonaisuus on toinen hyvä esimerkki siitä, että mieluummin kirjoittaisin siitä monta vuotta enemmän tai vähemmän suunnittellusti.

Aloitin kirjoittamisen muistaakseni ala-asteella. En muista opinko kirjoittamaan samaan aikaan kuin lukemaan, täytyisikin muistaa kysyä sitä joltain sukulaiselta. Sen olen ainakin saanut kuulla, että jo pikkulapsena puhuin paljon ja tuntemattomillekin, silloinkin kun en osannut vielä ymmärrettävää kieltä puhua.

Kun kotiin hankittiin 2000- luvun alussa ensimmäinen tietokone ja tulostin, kirjoitin ala-asteen aikana kymmenisen eläinsatua. Eläinsadut kertoivat kahdesta samanlajisesta eläimestä ja heidän arjestaan monen luvun verran. Tulostin, kuvitin ja nidoin nitojalla jokaisen sadun omaksi kirjakseen ja vein niitä opettajan pyynnöstä kouluun luettavaksi. Kirjoitin myös käsin lyhyitä kauhutarinoita, joista sukulaiseni muistavat parhaiten tarinan öisin veriseksi silmämunaksi muuttuvasta tytöstä, jonka kohtaloksi koitui litistyä silmämunana matkamiehen takamuksen alle. Ala-asteen tarinavihot työllistivät opettajiani melkoisesti. Monien luokkakavereiden tuskastellessa vähimmäismääräksi tarkoitetun viiden A5- kokoisen sivun täyttämistä, minä uppouduin kirjoittamiseen ja käytin yhteen tarinaan välillä koko vihon.

Teininä kiinnostuin runoista ja lyriikoista, mutta lähinnä toisten ihmisten kirjoittamana. Sain lohtua ja turvaa siitä, miten toiset ihmiset sanoittavat tunteita ja ajatuksiaan avoimesti ja välillä raa’astikin. Syvällisen riipaisevat lauseet sopivat hyvin yhteen sen ahdistuksen ja epävarmuuden kanssa, joka myös omassa teini-iän elämässäni otti surullisen isoa roolia. Purin ahdistusta päiväkirjoihin, joita en ole tänä päivänäkään halunnut syventyä lukemaan. Myös kouluvihot ja omat muistivihot täyttyivät toisten kirjoittajien aforismeista, runoista ja lyriikoista, jotka olin välillä muokannut enemmän omaan mieleen sopiviksi.

Lukiossa ja ammattikorkeakoulussa ollessani kirjoittamiseni ja lukemiseni pyörivät pitkälti opiskelun ympärillä. Noin kolme vuotta sitten julkaisin ensimmäisen blogipostaukseni facebook seinälläni, tehden samalla myös ensimmäistä kertaa kirjoituksistani näin julkisia. Ensimmäistä kertaa kirjoitukseni ovat olleet kaikkien niitä etsivien luettavissa ja samalla olen päässyt ottamaan vastaan kritiikkiä ja arvosteluja kirjoituksistani.

Luotan omaan arvostelukykyyni siitä, mitä on hyvä julkisesti kirjoittaa. Blogiani voi lukea myös sellaiset ihmiset, joiden ei syystä tai toisesta välttämättä kannattaisi. Olen pohtinut useasti myös sitä, että kirjoitukseni voivat tulla luetuiksi myös niiden ihmisten toimesta, jotka minua ”omaksi sairaanhoitajaksi” kutsuvat. Pidän sitä aika neutraalina asiana. Kirjoitukseni ja niiden sisältö on yksi osa identiteettiäni, ja sen myötä myös ammatillisuutta.

Kirjoittaminen itsessään on niin iso osa elämääni, etten välttämättä tule koskaan siitä luopumaan. Se on myös sellainen asia, jota on vaikea sanoiksi tiivistää. Sanottavaa ja sanoitettavaa olisi niin monesta asiasta niin paljon, onneksi mieli muistaa ja kehittää ajatuksia ihan tiedostamattakin. Erilaisten tekstien lukeminen on mulle todella tärkeää. Tunteita herättävät vuorosanat elokuvissa ja sarjoissa, viinilaseista löytyvät runot ja taitavasti kirjoitettu romaani tuovat minulle ihan erityistä iloa ja tyydytystä. Lyriikat, twiitit ja aforismit. Nimet, kokemustarinat ja työkirjaukset. Ainostaan omaa tekstiä on edelleen hankala lukea, mutta en aio ottaa siitä jatkossakaan mitään paineita.

On yksinkertaista ja onnellista pysähtyä pohtimaan asioita, joista saa nautintoa. Tänäänkin on hyvä olla, poikkeusoloista huolimatta.

-Heidi

Ps. Pysykää kotona 🧡