Voi jeekala mikä alkuvuosi. Uhka vai mahdollisuus, out of the box- ajattelun merkitys on kyllä ainakin omassa elämässäni saanut ihan uuden merkityksen. Joudun hakemaan paikkaani ja joustamaan, isoimmat kehityskeskustelut käydään jälleen oman pään sisällä.

Keskustelin erään ammattilaisen kanssa pari viikkoa sitten. Hän sanoi, että minun ei kannata keskittyä ratkomaan yksityiskohtia, vaan katsoa kokonaisuuksia. Olen kahden viikon aikana pysähtynyt moneen kertaa tuon ajatuksen äärelle, varsinkin tällä viikolla kun ei ole kirjaimellisesti ollut kuin aikaa.

Huomaan, että olen lähiaikoina raottanut useammin sen kaapin ovea, jonka sisällä on vanha kokoelmani erilaisia maskeja ja rooleja. Nämä maskit ja roolit ovat niitä käyttäytymismalleja, joita kävin läpi kaksi vuotta psykoterapiassa. Tuttuja, pintapuolisesti turvallisia ja ennenkaikkea huonoon lopputulokseen johtavia. Sen oven avaaminen useasti lyhyen ajan sisällä hämmentää, ja ne ovat mielessä enemmän. Se ei ole pelkästään uhka, vaan enemmänkin koen sen mahdollisuutena ymmärtää elämästä taas jotain uutta.

Vanhojen käyttäytymismallien kohtaamista vertaan omasta näkökulmasta hevoseen ja ratsastamiseen. Minä olen allerginen hevosille. Olen sairastunut muutaman kerran vakavasti liian pitkän hevoskontaktin jälkeen. Jos pusuttelen hevosen turpaa, silmäni muurautuvat umpeen enkä näe mitään. Hevonen on iso ja villi, turvallinen enemmän itselleen kuin muille. Olen istunut hevosen selässä jo kolme vuotiaana, moni lähipiiristäni on hevosihmisiä. En voisi koskaan vihata mitään eläintä, mutta hevoset eivät kuulu omaan lempparilistaan. Hevosia voi ihminen opetella hallitsemaan, mutta en usko, että monikaan hepo siihen valitsisi lähteä vapauden sijaan. Tietääkseni tottelevaisuuden opettaminen on melkoisen hankalaa puuhaa, eikä moni hevosen selästä pudonnut kapua enää koskaan ratsaille.

Eli mulla on luurankojen sijaan kaapissa hevosia vappunaamareissa, miten niin neljän seinän sisällä eristyksen kaltaisissa olosuhteissa oleminen saattaa pehmentää pään. Vaikka naamariponit kurkkivat kaapin ovenraosta, pidän niihin vähintään metrin turvavälin kuten vahva suositus onkin. Muistutan itselleni, että vaikka vanhat käyttäytymismallit houkuttelisivat massallaan ja vahvuudellaan, ne ovat ihan oikeasti minulle vaarallisia. Enkä tarvitse niitä. Ihminen pärjää elämässään hyvin, vaikka ei tapaisi koskaan yhden yhtä hevosta.

Rakastuin rutiineihin noin puoli vuotta sitten. Puoli vuotta on lyhyt aika oppia rakastamaan sellaista, jota ennen aliarvioi. Tänä aamuna vitutti herätä ennen kahdeksaa, olisi tehnyt hyvää nukkua pitkään, Karrikin olisi ollut vieressä. Nyt suurin osa ihmisistä on joutunut luomaan itselleen uudet rutiinit, elämä on monella tapaa ihan erilaista kuin kaksi kuukautta sitten. Oman ja toisten inhimillisyyden muistaminen auttaa itseäni, ei vain jaksamaan vaan toteamaan, että elän kaikesta hässäkästä ja rutiinien uudelleenrakentamisesta huolimatta elämäni parasta aikaa. Omalla kohdallani yksityiskohdat eivät määritä sitä, kuka olen ja mitä teen. Kokonaisuuteeni kuuluu myös pelottavat kaapit ja epäonnistumiset.

Olisi ilman kaappiin kurkkaamista jäänyt tämäkin kehityskeskustelu käymättä.

-Heidi

Tää viiden kuukauden lokakuu on kokonaisuudessaan ollut kaikkea muuta kuin ikävä. Sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan ja täydeksi yllätykseksi samaan syssyyn ylennyksen palkankorotuksineen. Olen asiallisissa väleissä kaikkien sukulaisteni ja ystävieni kanssa. Rakkaus on kaunista, hyvää ja pysyvää. Kissoilla on kaikki kivasti ja kotityöt ja arjen hallinta sujuu hyvin, kiitos rutiinien ja metyylifenidaatin.

Rutiinit ovat olleet asia, joiden puolesta liputan työssäni perustaen ajatukseni tutkittuun tietoon ja loogiseen järkevyyteen. Rutiinit ovat myös koko elämäni olleet joukko epämiellyttäviä ja ahdistavia pakkotoimia, joiden noudattaminen on aina ennen ollut mahdotonta ja vierasta. Vieraana ne olisinkin mielelläni pitänyt, sillä olen aina ollut tottunut epäsäännölliseen ja spontaaniin elämäntyyliin. Ulkoinen, sosiaalinen ja ympäristön kaaottinen tila on aina sopinut kaikessa mielettömyydessään yhteen pään sisäisen sotkun kanssa, vaikka se kaaos onkin aina ollut lopulta kaikkea muuta kuin hallittua. ADHD-diagnoosin saatuani jaksoin kapinoida hetken aikaa ruutineja vastaan. En tiedä oliko joukossa tyhmyyttä, pelkoa, ylimielisyyttä vai niiden kaikkien sekoitusta, mutta kesti jonkin aikaa kunnes omasta hyvinvoinnista ja sen ymmärtämisestä ja sitä kautta välittämisestä tuli juuri se pelätty rutiini.

Olen aina tunnistanut itseni sanonnasta ”suutarin lapsilla ei ole kenkiä”.Minusta on kipeällä tavalla nautinnollista nyppiä palovammasta tullutta arpea uudelleen ja uudelleen siihen pisteeseen asti, että asiakas kysyy näkiessään arven ”oletko viillellyt itseäsi?” Uskon myös täysin kaikkeen mitä muille ammatillisesti tai lähimmäisenä puhun, ihan kuin samat faktat ja periaatteet eivät kuitenkaan syystä tai toisesta koskettaisi itseäni. Mutta mikä silmiäavaava kokemus on ollut huomata, että säännöllinen lääkkeenotto, ravitsemus, vuorokausirytmi ja ylipäätään oman hyvinvoinnin tärkeyden huomioiminen tekee kokonaisvaltaisesti todella hyvää. Ja miten hyvää se tekee myös sille, että muistaa olevansa erityispiirteinensä kuitenkin ihan vain ihminen. Ei tarvitse edelleenkään olla mitään sen kummempaa, eikä siltikään ole yhtään sen vähempiarvoinen.

Se minkä kanssa tulen aina käymään itseni kanssa kamppailua, on toisista ihmisistä huolehtiminen. Ajatus toisista ihmisistä huolehtimisesta saa minut tälläkin hetkellä nieleskelemään, ajatus herättää ihan hirveästi tunteita. Totuus minkä tiedän on se, että välitän ylipäätään ihmisistä hirvittävän paljon. Se on myös asia, jota olen aina itsessäni arvostanut. Minun  välittämiseni tai rakkauteni ei ole rajallista, mutta jaksaminen sen osoittamiseen on. Kuitenkin olen ymmärtänyt sen, että päivistäni huomattavan suuren osan on kuluttava rakkauteen ja välittämiseen, ilman sitä en voi olla onnellinen. Työni on välittämistä, perheeni on välittämistä, muut ihmissuhteet ovat välittämistä ja oman pään sisällä on välittämistä. Välittäminen ja rakkauden tunteminen on mun voimavara, mutta sen osoittaminen kaikille sitä tarvitseville ei ole itsentäänselvää.

Musta tuntuu pelottavalta tunne siitä, että en ole muistanut välittää riittävästi esimerkiksi pikkusiskoni ja kumppanini hyvinvoinnista. Ehkä olen pitänyt itsestäänselvänä tietojeni kautta sitä, että he voivat hyvin. Ehkä olen ajatellut, että minun liiallinen puuttuminen siihen voisi vaikuttaa enemmänkin päinvastaisesti. Tunteiden syyllisyys ja järjen ei-syyllisyys kamppailee mielessäni siitä, mitä minun pitäisi tai ei pitäisi tehdä tai ajatella. Myös ristiriitainen suhtautuminen omaan itsekyyteeni on ollut osana tahtojen taistoa, jossa ei edes ole minkäänlaista selkeää voittajaa ja häviäjää, saatika hyvää tai pahaa.

Myös erottaminen siitä mihin minun välittämiseni täytyy tai tarvitsee riittää, on ollut aina hankalaa. Ammatillisuuden kannalta se on jotenkin yksinkertaisempaa ja rajat on nykyään helpompi vetää. Muun elämän kannalta rajat ovat onneksi paljon joustavammat ja oma rooli on vieläkin paljon enemmän välittävä ihminen. Oman mielen kannalta rajani ovat kaiken suhteen lähes joustamattomat. Vaikka mä käyn terapioista, iästä ja lääkkeistä huolimatta kymmeniä eri tunnetiloja päivässä läpi, haluan silti olla hyvä ihminen niin muille, kuin itselleni pääni sisällä.

”Raskasta retoriikkaa, ei mitää asiaa
Pelkkää politiikkaa, silkkaa diplomatiaa
Pillitetään poteroissa asemasotaa
Mut historiaa ei saa ikin ikin unohtaa
Jos meijän rakkaus alkaa rappeutua
Muistuta mua, muistuta mua
Et haavoja on ennenki ommeltu
Jos tulee päivii kun sä itket mua ja mä itken sua
Muistuta mua, et kyyneleit on ollu myös onnesta
Muistuta mua

—

Rakastit mua kun mä en rakastanu itseäni
Ja jotenkin sen silti salasin kai itseltäni
Muistuta mua, etten ihan niin itsekkäästi pitäis huolta aina vaan itsestäni”

-Heidi