Näin vastaan kysymykseen ”Mitä sulle kuuluu?”. Se on pääosin totta, sillä elämässäni ei ole viime aikoina tapahtunut mitään yllättävää tai erikoista, ei mitään ihmeellistä. Arkisin käyn töissä, illat vietän pääasiassa kotona ja viikonloppuisin näen ihmisiä ja sosialisoidun. Parisuhde voi hyvin, kissat voi hyvin ja minä voin hyvin. Otan Venlafaxinin, Concertan ja vitamiinit aamulla, magnesiumin ja puolikkaan mirtatsapiinin illalla. Syön ja nukun hyvin, liikuntaa harrastan suositusten mukaan hyvin alakanttiin. Vastaan monien ihmettelyihin, miten en stressaa työn ja sen jatkuvuudesta (tai jatkumattomuudesta) sen enempää, tai miksei minulla ole mitään tavoitteita talouden tai perheen jatkumisen suhteen. Vastaan esimiehen ja ystävien kommentteihin migreenin hoidostani todeten, että kyllä mulla on kohtauslääke ja estolääke, mutta se ei aina riitä. Multa kysytään välillä, eikö mulla ole taloudellisia haaveita tai tarvetta perustaa perhettä. Onhan mulla tavoitteita raha- ja lapsiasioiden suhteen, mutta ne eivät monien mielestä ole vakavasti otettavia suunnitelmia, vaan nuoren ihmisen hömpötyksiä.

Täytän ensi juhannuksena 27 vuotta. Olen kaikkien tietämieni maiden mittapuulla aikuinen, sen lisäksi suhteellisen järkevä ihminen. Minulla, 26 vuotiaalla suomalaisella, korkeakoulutetulla, valkoisella heteronaisella ei kuitenkaan ole vakityöpaikkaa, ihmislapsia, omistusasuntoa, eikä 50 euroa enempää säästöjä. Mun rahallisesti kallein omistama asia on Hannibal kissan titaanista tehty takajalka, hyvänä kakkosena tulee osamaksulla ostettu (nyt velaton) heräteostos sänky. Mulla on opintolainaa, joka on pääasiassa käytetty opiskeluaikana matkusteluun. Asun samassa vuokra-asunnossa kuin vajaa neljä vuotta sitten Turkuun muuttaessani, enkä voi olla kuin iloinen kumppanini samoista tulevaisuuden haaveista niin taloudellisten tavoitteiden, kuin lasten saannin suhteen. Minulle se tarkoittaa oman mielipiteeni jälkeen toisiksi tärkeintä mielipidettä lastensaannin ja taloudellisen omistamisen merkitystä tulevaisuuteni kannalta.

Olen halunnut joskus kaikkea sitä, minkä saaminen nyt tuntuisi nyt todella väärältä ja oudolta. Muistan joskus vannoneeni, että tulevien lapsieni nimet ovat Elsa ja Daniel. Muistan stressaaneeni etukäteen niin paljon, miten pärjäisin migreenin, ahdistuksen tai taloudellisen ”tasapainottomuuden” kanssa sitten, ”kun” minulla on lapsia. Entä jos lapset olisivat allergisia kissoille, mihin ne (lapset) sitten laittaisin? Entä kun hyvinnukutut yöt ja oma aika ovat oikeasti välttämättömyys hyvinvoivalle mielelle? Entä kun pitää oikeasti miettiä, haluanko lapsilleni omia geenejä ja samalla heidän lapsuuteensa ja elämänsä perustuvan ainakin osittain omien sukulaisteni kanssa käytyihin ihmissuhteisiin.

Mä en lähde tähän. Mä en aio jatkaa tätä sukua, jossa mielenterveysongelmat, riippuvuudet ja mun mielestä vääristyneiden ajatusmallien mukaan elävät lapset joutuisivat etsimään paikkaansa elää ja olla, ja että toisin sanovat yksilöt voitaisiin sulkea ulos turvan ja tuen piiristä, mikäli eivät täyttäisikään niitä toiveita ja tavoitteita mitä muut vaativat. Lapsuuden perhettään, sukuaan tai geenejään ei voi valita, mutta kaikkea tulevaa voi. Onneksi.

Onneksi mä olen vasta 26 vuotias ja mulla on toivottavasti vuosikymmeniä elämää edessä. Mulla on vuosikymmeniä aikaa nauttia kumppanini kanssa, yksin ja ystävieni kanssa vaikka niistä rahoista, jotka muuten menisivät asuntovelkaan tai lasten kanssa elämiseen. Mä haluan nukkua loppuelämäni niitä unia, joita vanha kansa kehoittaa nuoria naisia nukkumaan säästöön ennenkuin lapsia tulee kuvioihin. Mä tunnen hirvittän suurta määrää rakkautta niin monia ihmisiä ja eläimiä kohtaan, vaikka monet eivät usko sitä muiden tuntevan ennenkuin saa omia lapsia. Mä en koe enää minkäänlaista häpeää tai alemmuudentuntoa todetessani, että mun tapa elää lapsettomana ja mitään konkreettista omistamattomana olisi yhtään sen huonompi kuin niiden, joilla näitä on. Mä olen onnellinen ja mä olen onnellinen juuri sen vuoksi.

-Heidi

Perjantai 3.1.2020

Vuosi 2019 loppui ja 2020 alkoi (ja jatkuu) kurkku punaisena ja yöllisinä horkkakuumeina. Yli viikon on ollut vain aikaa, päiviäni on rytmittänyt lähinnä harvat tupakkareissut pihan puun juurelle. Runsaan nukkumisen ja lämmönnousun vuoksi olen nähnyt pitkästä aikaa tietyn teemaisia unia: unissani olen fyysisesti ajassa jolloin asun yhä lapsuudenkodissani, ja käyn jotakin koulua. Henkisesti olen kuitenkin nykyhetkessä. Unet ovat ahdistavia. Olen hämmentyneen tuskainen siitä etten olekaan yhtäkkiä itsenäinen, eikä minulla ole omaa asuntoa tai päätäntävaltaa omasta elämästäni. Usein tällaisten unien ilmaantuessa huomaan olleeni pitkän aikaa ajattelematta juuri muuta kuin nykyhetkeä.

Mikä sitten on nykyhetki? Mihin tartutaan kun tartutaan hetkeen, mitä aikaa eletään tässä hetkessä. Mulle nykyhetki vaihtelee päivittäin. Joskus harvoin se on sekunti kerrallaan, useammin edellinen, kuluva ja seuraava päivä. Entä menneeseen katsominen ja siellä roikkuminen. Missä roikutaan, tai useammin kylläkin neuvotaan olemaan roikumatta. Menneeseen harvoin suositellaan katsottavan, sillä tulevaisuus on edessäpäin ja sitä rataa. Itse muistelen menneitä mieluummin nykyhetkessä kuin unieni kautta. Nykyhetkessä saan ajatella sitä itse ja luoda siitä omat mielikuvani. Unet tuovat mieleeni lohduttomuutta ja avuttomuutta, joita en koe mieleni tarvitsevan. Muistot noista tunteista kuitenkin tarvitsen, miten muuten voisin ajatella eläväni ja haluavani jatkossakin elää oman näköistäni elämää.

Ja ylipäätään haluta elää! Karkeasti ja nopeasti laskettuna olen halunnut elää noin puolet 26,5 vuodesta. Tärkeintä on, että halu elää on ollut vahvasti läsnä viimeiset neljä vuotta.

Sunnuntai 5.1.2020 klo 00:30

Lappaan kikatellen keltaisessa mekossa kissanpaskaa pussiin ja sytytän suitsukkeen. Mä oon varmaan tappanu meidän pihan vaahterapuun, sen rungon tyven ympäristö on tamppaantunu lyttyyn mun tupakkakenkien painautumien vuoksi. Sen puun juurella on vietetty satoja tupakan mittaisia hetkiä, puun elinkaarta on tullut seurattua kohta neljä vuotta. Toivottavasti se ei kuole, täytyy varmaan vaihtaa tupakkipaikkaa.

Perjantai 10.1.2020

Arki on taas alkanut ja hyvä niin. Kotona on seesteistä, töissä on seesteistä, pääni sisällä on hyvä olla. Olen miettinyt paljon mennyttä vuosikymmentä ja lähivuosia. Löydän itsestäni tänään ja 16- vuotiaana hirveän paljon prikulleen samaa ja täysin erilaista. Olen onnellinen siitä, että olen elänyt näin paljon. Niin monia suhteita niin ihmisiin kuin muihin eläimiin. Aikuiseksi kasvamista (kivuliaammin kuin olisi toivonut) vain huomatakseni, että aikuisuus on sysipaska määritelmä ja itse haluan kasvaa jatkossa ainoastaan ihmisenä. Maailmankuvani on laajentunut ja ehkä tärkein opetus on ollut tajuta se, että kukaan ei voi koskaan tietää täysin, miltä toisesta tuntuu. Olen tullut siihen tulokseen, että se tuntuu yhtä aikaa pelottavan epävarmalta, ja lohduttavalla tavalla kauniilta. Tuo ajatus antaa armoa itselle ja muille. En enää arvota asioita, yksilöitä tai itseäni kuten ennen, se vähentää tunnekuohuja. Tunnekuohujen vähentyminen antaa tilaa ajatella asioita rauhallisesti omaan tahtiin, kunnollinen ajattelu ja syvästi tunteminen on toisinaan tosi raskasta. Mun täytyy muistaa kuitenkin antaa sille riittävästi aikaa, jos en sitä tee hereillä ollessani, ne tulevat kuitenkin uniin.

Tiistai 14.1.2020

Olen kirjoittanut tätä postausta melkein kaksi viikkoa. Se kertoo siitä, että mulla on ollut ajattelulle hyvä aika- ja laatusuhde. Olen pyyhkinyt täältä pois keskeneräisiä ajatuksia tasa-arvosta, tulevaisuuden suunnitelmista ja kissan hammashoidosta. Niiden lisäksi olen ajatellut paljon rakkautta, sisaruksiani ja vapaaehtoista lapsettomuutta. Olen ajatellut blogini merkitystä ja sitä, palvelisiko päiväkirjan tyylinen yksityinen alusta paremmin kirjoittamisen paloani. Bloggerissa näki kuinka monta kertaa kutakin postausta luettiin, täällä en ole sellaiseen mahdollisuuteen ainakaan törmännyt. Kourallinen ihmisiä on kertonut suoraan lukeneensa ainakin yhden kirjoituksen, niistä on syntynyt hyviä keskusteluja näiden ihmisten kanssa. En tiedä kuinka moni tekstejäni lukee tai mitä ihmiset ovat niistä mieltä ja olen iloinen siitä, että suhtaudun asiaan rennolla otteella etäisen uteliaasti.

Yöt ovat olleen rauhallisia, uni syvää ja pitkäkestoista. Painajaiset ovat olleet poissa monta päivää.

-Heidi