Sivuja lopetuksineen

Aloin syödä venlafaksiinia syksyllä 2016, jolloin minulla diagnosoitiin keskivaikea masennustila somaattisella oireyhtymällä. Masennus uusiutui keväällä 2017, tällöin tehtiin myös kyseisen lääkkeen annosnosto. Syksyllä 2019 ADHD-diagnoosin saatuani lääkäri kehotti minua pohtimaan venlafaksiinin lopetusta, osittain psyykkisistä ja osittain somaattisista syistä: monet jäljelle jääneistä oireistani selittyivät hoitamattomalla ADHD:lla, eivätkä suuret määrät välittäjäaineiden takaisinoton estäjiä ole hyväksi. Myös jo luontaisesti korkealle sydämensykkeelleni ei venlafaksiinin ja metyylifenidaatin yhdistelmä tee hyvää. Vaikka tiesin näistä jo ennen lääkärin painokasta ohjeistusta, tuntui venlafaksiinista luopuminen yllättävän pelottavalta.

Venlafaksiini oli kokonaisuudessaan minulle hyvä lääke. Jo ensimmäisinä päivinä aloituksen jälkeen tuntui siltä, että ehkä sittenkin haluan katsoa tämän elämän loppuun. Sen avulla kuntouduin terapiakuntoon, suru, pettymys ja katkeruus eivät tuntuneet enää niin voimakkailta. Toisaalta mikään ei tuntunut enää niin voimakkaalta, myös ilo ja innostus tuntuivat kokemuksina puolitehoisilta. Myös negatiivisiksi miellettyjen, mutta erittäin tarpeellisten, tunteiden latistuminen vaikutti elämääni haitallisesti. Itseeni kohdistunut huono kohtelu ei herättänyt niin herättäviä ja tarpeellisia reaktioita kuin sen olisi jälkeenpäin ajatellen pitänyt. En jaksanut pitää puoliani, koska en yhtäkkiä osannutkaan sanottaa tunteitani niin hyvin. En enää osannut itkeä, vaikka toisinaan tunsin suunnatonta surua. Itkemistä purkautuakseen tarvinneet tunteet jäivät tylsiksi ajatuksiksi pyörimään mieleen, lopulta asettuen eri mielentiloihin ja ajatuksiin kuin muistuttaen lähes joka hetki olemassaolostaan. Ne tulivat ikään kuin kaupan päälle tervehtimään ja muistuttelemaan tilanteissa, joihin niitä ei olisi tarvittu lainkaan. Tunteiden latistuminen oli ehdottomasti venlafaksinin haitallisin sivuvaikutus.

Nyt olen ollut reilun viikon ottamatta venlafkasiinia lainkaan. Uskalsin viimein keväällä aloittaa lopetussuunnitelman ja täasä sitä nyt ollaan. ”Uskaltaa” on kyllä vähän liian itsekehuinen sana,sillä hyvän tuuppaisun eteenpäin antoi reseptin tyhjeneminen ja pieni häpeän tunne olla soittamatta lääkäriä uusimaan se. Olin vetkuttanut lopetussuunnitelmaa jo muutaman kuukauden ja tuntui tyhmältä soittaa lääkärille ja kertoa, että lopetus mietityttää ja lopetusoireet jännittävät. Olin lukenut lopetusoireista kaiken mitä internetissä käsiinsä sai, olin hyvin tietoinen mitä ne voivat pahimmillaan ja parhaimmillaan olla.

Venlafaksiinin puoliintumisaika on pitkä ja taustalla on melkein neljän vuoden käyttö. Aivojen välittäjäaineiden ja reseptorien sotkeminen näin pitkän ajan jälkeen kuulostaa ikävältä ajatukselta, välitän mun välittäjäaineista. Lopetusoireet ovat olleet tämän vajaan parin viikon aikana huomattavia, mutta siedettäviä. Positiivisia vaikutuksia on paljon, olen niistä hirvittävän iloinen! Seksuaalisuuteen vaikuttaneet sivuoireet ovat poistuneet jo lähes kokonaan. Tunteeni ovat voimakkaampia ja saan niistä enemmän irti. Mieleni on rikastunut, mikä toisaalta on buustannut uudelleen päätään nostaneita keskittymisvaikeuksia ja levottomuutta. Tietynlainen jännittyneisyys on helpottanut ja lihasjumit lievittyneet. Uneni ovat useammin selkeitä ja painajaiset ovat vähentyneet. Osaan taas itkeä, en edes muistanut miten hyvältä onnen kyyneleet tai kunnon itkeminen tuntuu.

Toisaalta tällä hetkellä negatiiviset lopetusoireet ovat niskan päällä. Olen väsynyt, tosi väsynyt. Mieliala on apea, haen lohtua ruuasta. Tulen ärtyneeksi asioista, joista ei pitäisi. Ja vaikka tunnistan melko hyvin milloin ärsyynnyn turhaan, olemuksestani ja ilmeistäni huomaa ärtymyksen valitettavan helposti. Tuntuu tyhmältä hymyillä, kun otsasta näkee kikkelin sadan metrin päähän.

En ihmettele, miksi monet tulkitsevat masennuslääkkeiden lopetusoireet masennusrelapsiksi. Oirekuva voi olla hyvinkin samankaltainen, eikä kukaan varmastikaan halua palata masennuksen pohjalle. Olen etuoikeutetussa asemassa siinä, että minulla on ollut mahdollisuua käydä terapiassa. Terapian avulla olen oppinut tunnistamaan omia tunteitani ja se auttaa tässäkin hetkessä. Vaikka olen apea ja väsynyt, koen iloa, onnistumisen tunteita ja elämänhalua joka päivä monta kertaa. Vaikka olen levoton, osaan reagoida siihen ja tiedän mitä asialle sen pitkittyessä voi tehdä. Olen optimistinen, luotan tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.

Tosi inhottavaa tämä silti on. En halua olla ärtynyt ja väsynyt. Kuin rämähtäisin portaita alas monta kerrosta pitkän kiipeämisen jälkeen. Kerroksia alempana tunnen pohjan olevan lähempänä, muistan miltä noissa kerroksissa viimeksi tuntui. Mieleni muistaa, kehoni muistaa. Tapahtuu reagointi, joka on voimakkaampi kuin viimeksi, onhan mieleni kuitenkin rikkaampi ja tunteeni voimakkaampia. Huomaan kuitenkin rämähtäessäni rakentaneeni viimeksi apuvälineitä kerrosten välille. Apuköysi, liukuportaat, jopa hissejä. Rämähtäminen on paljon kivuttomampaa kun tietää apukeinojen olevan siellä missä pitää.

-Heidi