Tää on niille jotka ääntä tuskin saa

Usein jos olen jossain pubissa toisen silmin oletettavasti yksinäni, saan monesti osakseni avautumisia vanhemmilta miehiltä. He eivät (ainakaan kaikki ja heti) avaudu mistään minuun liittyvästä, vaan kertovat elämäntarinoistaan usein jotain kipeitä kohtia. Ahdistelevat keskusteluyritykset torppaan tapani mukaan tylysti ja tarpeen mukaan kovemminkin: minun ei tarvitse olla asiallinen ihmisille, jotka eivät ole minulle asiallisia.

Viimeksi minulle avautui yli seitsemänkymppinen mies. Hän kertoi ääni väristen tragediasta, joka kohtasi  20-15 vuotta sitten häntä ja hänen silloista naisystäväänsä. Miehen naisystävän alle kouluikäinen lapsenlapsi sytytti sytkärileikkien seurauksena omakotitaloon tulipalon, jonka seurauksena koko perhe menehtyi. Vanha mies kertoi suhteen tähän naisystävään katkenneen tämän muutettua lähemmäksi muita elossa olevia lapsiaan. Mies kertoi jatkaneensa elämää, mutta jostain syystä hänellä on vielä vuosienkin jälkeen tarve kertoa tapahtumasta tuikituntemattomalle naiselle. Samaan syssyyn mies kertoi kokevansa edelleen pahaa oloa siitä, kun alaikäisenä painosti saman ikäisen tyttöystävänsä tekemään abortin vahinkoraskauden sattuessa. Minä en tietenkään osannut humalaiselle vanhukselle kertoa mitään suuria vastauksia, toivoin ääneen että hän antaisi itselleen anteeksi ja sitä kautta antaisi miellelleen rauhan ja pystyisi keskittymään tähän hetkeen.

Minä tykkään puhua kaikenlaisten ihmisten kanssa. En koe olevani yhtään sen parempi tai huonompi kuuntelemaan tai neuvomaan asioissa kuin kukaan muukaan, mutta yritän mielelläni. On hyvin todennäköistä, ettei kyseinen vanha mies saa rauhaa sielulleen minun neuvoistani huolimatta yhtään sen paremmin kuin muidenkaan, mutta mitä se maksaa yrittää.

Töissä minulle maksetaan palkkaa muiden kuuntelemisesta ja auttamisesta. Syvällisesti ajateltuna tuntuu lähes irvokkaalta ajatella, että minulle maksetaan rahaa siitä, että teen muiden puolesta asioita mitä he itse eivät pysty tekemään. On ”normaalia” ja ihan hyväksyttyä ajatella että tottakai näin tapahtuu, enkä todellakaan ajattele ettenkö minä tai muut hoitajat olisi palkkaansa ansainnut. Mua vaan risoo ajatus siitä, että päivittäisissä toimissa apua kaipaavat ihmiset (esimerkiksi mielenterveyskuntoutujat tai kehitysvammaiset) luokitellaan  valitettavan usein  kulueriksi, joiden hoito ja kuntoutus on taloudellinen meno, eikä näiden ihmisten elintason ja erilaisten tarpeiden summien arvio ole mitenkään heidän tai edes heitä hoitavien ihmisten mielipiteistä kiinni. Mun risomiseni perustuu ennen kaikkea omaan perusajatukseen siitä, että kukaan meistä ei ole pyytänyt saada syntyä. On ”hienoa” tällaisten blogien myötä kertoa mitä mieltä asioista on, mutta onko sillä tavoitteellisesti, yhteiskunnallisesti vittuakaan väliä?

On totta, että  jokaisella suomalaisella on samat oikeudet syntyessään, jos puhutaan syntymästä tapahtumana, jolloin vauva syntyy joko alateitse tai keisarinleikkauksena terveydenhuollon ammattihenkilön käsiin. Heti sen jälkeen alkaa epämääräinen määrittely: minut pisteytettiin sektion jälkeen täyden kympin tytöksi, 26 vuotta myöhemmin minut määritellään nepsy-tytöksi, joka on luovasti lahjakas, mutta jonka lahjakkuus ei välttämättä tule esiin nyky-yhteiskunnan ärsykepaljouden myötä. Mä olen omaksi onnekseni ainakin osin nyky-yhteiskunnan ihanteiden mukaisesti hyödyllinen : olen korkeakoulutettu ja ylioppilas. Mutta mitäs sitten kun nuo kaksi ihannetta (ylioppilastutkinto ja korkeakoulu) ovat omien arvojeni mukaan täysin yhdentekeviä?

Yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti on täysin se ja sama, kerrotaanko minun tapauksessani nuorelle sairaanhoitajalle esimiehen toimesta että hän ei ole tarpeeksi ”sairaanhoitajamainen” vai kerrotaanko, että asiakkaiden ja työkavereiden mielestä olet hyvä, värikäs ja tärkeä tyyppi. Yksityiselle henkilölle työntekijänä sillä on suuri merkitys ja toivottavasti myös yhteiskunnallisesti tähän asiaan yksittäinen ihminen voi edes jossain ja jotenkin vaikuttaa.

Mielestäni tärkein ja valitettavasti vähäisin vaikutus olisi heillä, ketkä ovat yhteiskunnan ”heikoin lenkki”. Heillä harvoin on edes taloudellisesti varaa valita, kuka heitä auttaa tai kuuntelee, ja harvoin rahallakaan saa psyatriankaan puolelta yhtään parempia vastauksia. Eikä mullakaan ole mitään parempia vastauksia. Onhan heillä oikeus äänestää vaaleissa, mutta kuka yhtään on politiikkaa seurannut tietää, ettei sillä ainakaan tällä hetkellä ole valitettavasti mitään merkitystä oikeasti.

Se asia, miten mä haluaisin pystyä vaikuttaa ihmisiin on, että kun puhutaan ihmisistä ylipäätään, yritettäisiin ymmärtää meidän kaikkien inhimillisyys ja niiden rajoitukset. Kukaan ei voi ajatella täysin samalla tavalla kuin sinä ja se voisi olla juuri se hienous jonka jatkossa otat huomioon. Huomioon ottamisessakaan ei tarvitse olla samaa mieltä kohteen kanssa, pitkälle riittää että yrittää tai edes miettii asiaa toisen näkökannalta.

Henkilökohtaisesti mulla on hirveä ristiriita ja moraalinen tappelu itseni kanssa ajatellessani ja yrittäessäni toimivani oikein: mua ärsyttää oma hyvä oloni siitä, että ajattelen ylipäätään toimintani olevan toiselle hyväksi. Vaikka mä olen sairaanhoitaja neljän vuoden työkokemuksella, vaikka mä tiedän monista psykiatrisista ja neuropsykiatrisista sairauksista melko paljon, vaikka mä näinkin nuorena ja silti todella paljon itsekokeneena ihmisenä voisin kertoa tietäväni ja ymmärtäväni paljon monesta asiasta, en siltikään ymmärrä enkä tiedä läheskään niin paljon kuin haluaisin.

Koen päässeeni melko hyvin oman pääni sisään näiden vuosien aikana. Onnekseni olen oppinut sen, että ihmisen mieli on kuin ikuinen viidakko, jonka jokaista pusikkoa edes itse kyseisen henkilön ei ole tarpeen käydä läpi. En voi tarpeeksi painottaa epävarmuuden tärkeyttä: kukaan ei voi koskaan tietää miltä toisesta tuntuu. Kukaan toinen ei voi sanottaa tai sanoa ymmärtävänsä toisen kokemusta menneestä, nykyhetkestä tai tulevasta.

Ihmismieli on kokonaisuudessaan äärimmäisen upea.

-Heidi