Talonpeikko

Syyllisyys sai minut aloittamaan tämän kirjoituksen. Ihan höpöhöpö- juttuinen syyllisyys, jota olen taas muutaman viikon pyöritellyt päässäni. Levoton olo, paljon epämääräisiä sirpalemaisia ajatuksia, joiden punainen lanka on ollut kadoksissa. Olen luullut antaneeni itselleni tarvitsemani ajan ja huomion, ajatellut käyttäneeni tarpeeksi hyvin niitä keinoja, joita upea kahden vuoden psykoterapiani minulle opetti. Todellisuudessa olen lukenut runon säkeitä sieltä täältä, vaihtanut buddhamusiikin Löikö Mörkö sisään- tyyliseen jumputukseen ja soimannut itseäni siitä, miksi en ole tälläkään viikolla huomannut soittaa Helvimummulle.

Toisaalta olen tehnyt myös suuria päätöksiä, jotka riitelevät melkoisesti kaiken sen kanssa, mitä ennen olin. Päätin ehdottaa ja ehdotinkin tulevalle avomiehelleni, että hän alkaa parin kuukauden päästä hoitaa tulevan yhteisen talouden raha-asiat. Periaatteessa ja osittain käytännössäkin päätin alkaa luovuttaa lähes puolet palkastani hänelle, jotta minun ei tarvitsisi avata hetkeen yhtä ainutta laskua. ”Typerä nainen” sanoo varmasti moni tällä hetkellä päässään ja osa ehkä päin naamaakin kun seuraavan kerran näemme. Ja se on ihan ok. Tulen varmasti kirjoittamaan jatkossa tähän päätökseen johtaneista moninaisista syistä ja rahan merkityksestä ylipäätään, mutta nyt ei ole sen aika. Lyhyesti haluan kuitenkin sanoa, että raha ja omaisuus merkitsee minulle enemmän taakkaa ja painolastia, kuin tavoiteltavia asioita.

Toinen suuri päätökseni taas liittyy asiaan, jonka tavoitteleminen on minulle hyvin tärkeää. Haluan tehdä tulevaisuudessa töitä matalan kynnyksen psykoterapeuttina, mutta opiskeluaikanani olen päättänyt olla tekemättä sairaanhoitajan töitä. Sen sijaan haluan jakaa opiskelujeni ohella öisin postia.Polkupyörällä, kunhan ensin opettelen sen taidon uudelleen, eikä pieni kunnon kohotuskaan olisi pahitteeksi. Olen uupunut neljännes vuosisatani aikana monta kertaa, enkä usko pystyväni olemaan uupumatta, jos minulla on liian monta tärkeää lankaa kerralla hyppysissäni. Mukanani on monta välillä sietämättömänkin kuumaa rautalankaa, joiden hehkuminen ei välttämättä ole pitkään aikaan loppumassa. Sairaanhoitajan työssä kannan mukanani myös muiden lankoja, eikä niistä voi pitää löyhästi kiinni. On ihanaa olla keskeneräinen ja inhimillinen, sekä uskoa tekevänsä oman elämänsä kannalta tärkeitä päätöksiä. Kaikkihan voi toki mennä ihan päin helvettiä, mutta se ei estä minua enää ikinä olemaan nauttimatta juuri tästä hetkestä.

Rohkeus sai minut aloittamaan tämän kirjoituksen. Haluan avata omia ajatuksiani hyvinvoinnista ylipäätään. En tiedä tarvitseeko kirjoitettuja sanojani kukaan muu kuin minä olisin tarvinnut viimeiset 25 vuotta, mutta itsekkäät syyt ovat mielestäni yhtä hyviä syitä kirjoittaa blogia kuin mitkä tahansa muutkin. Minä tarvitsen minua enemmän kuin ketään muuta ja mikä olisikaan sen hienompaa, jos joku voisi löytää tekstieni avulla jotain uutta tai vanhaa itsestään. Aion kirjoittaa raadollisia, aitoja, outoja ja lapsellisia tekstejä, sillä tässä on yksi sitä tiettyä jotain, millä pistän levottomat ajatukseni ruotuun. Aion kirjoittaa ajatuksiani mielenterveydestä, ihmissuhteista, inhimillisistä tunteista ja kissavideoista. Aion jakaa kirjoitukseni facebookissani ja Instagram-tililläni tietäen hyvin sen, että ne ovat käytännössä kaikkien saatavilla. En vain enää osaa hävetä sitä, mikä on minulle oikeasti tärkeää. Tervetuloa siis.

-Heidi

 

hyvinvointi ajattelin-tanaan mieli oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *