Talvipuutarha

Vuosi 2019 on pitkästä aikaa vuosi, jonka loppua en odota karvat pystyssä jännittyneenä. Tämän vuoden aikana tunnen kasvaneen henkisesti hyvin paljon, mieleni on rikastunut ja tehnyt paljon töitä itsensä eteen. Haluan tiivistää tämän vuoden käyttäen apuna Pyhimyksen riimejä. Vaikka koen olevani hyvä sanoittamaan kokemuksiani ja tunteitani, nautin äärimmäisen paljon huomatessani, miten joku pystyy sanomaan paremmin kuin hyvin esimerkiksi juuri sen, mitä itse ajattelen.

”Kato, mä leikkaan pintaani höylällä
Tökätkää haarukal mä oon vereslihalla pöydällä
Moni asia ois vaan hyvä jättää löytämät
Mut mä oon rehellinen en osaa itteäni höynäyttää
Mä kerron kaiken ja järkytyn itekin
Mä oon vaikee luonne, äläkä vittu kysy miten nii” (Kaunis mieli, Pyhimys, 2006)

Päätin kahden vuoden kognitiivisen psykoterapian maaliskuussa 2019. Mulla olisi vielä kolme kuukautta hakea Kelan tukea jos haluaisin jatkaa, mutta en näe sille tarvetta. Päätös lopetuksesta tuli terapeuttini aloitteesta: hän koki, että mun olisi hyvä tässä vaiheessa niin sanotusti kokeilla siipiäni. Alkuun se pelotti enemmän kuin uskalsin itsellenikään myöntää. Terapeuttini oli viimeinen sellainen ihminen, kenen ajattelin tietävän omasta parhaastani joillain osa-alueilla paremmin kuin minä itse. Ville herätti minut huomaamaan potentiaalini ja kehittämisen kohteeni. Hänen avullaan opin ja hyväksyin sen, että oman mielensä täydellinen ymmärtäminen ja hallitseminen on hassua itsepetosta, eikä sellainen itsepetos johda ainakaan mihinkään hyvään ja kehittävään. Kahden vuoden aikana tein monia suuria ja merkittäviä konkreettisia päätöksiä, esimerkiksi vaihdoin parikin kertaa työpaikkaa ja jätin taakseni huonon parisuhteen. Viimeisenä terapiapäivänä kirjoitin kiitoskorttiin ”muista että lupasit mulle töitä!” ja vaikka psykoterapeutti ei enää lukeudukaan ykköstavoitteeksi mahdollisten jatko-opintojen suhteen, uskon ja toivon, että kuulemme joskus toisistamme vielä.

”Ota sun häpeä käteen ja kato sitä
Hymähdä, ja paa se takas paikalleen
Aikanen lintu on syöny kaikki madot jo
Turha alkaa menneit enää haikaileen” (Tapa poika, Pyhimys, 2018)

Olen maaliskuun jälkeen huomannut terapian olleen vasta alkusoittoa. Terapian alussa pelkäsin kyynisesti samalla toivoen ja peläten lähteväni maanantai-iltaisin Vastaamolta sielu täynnä sääliä ja sympatiaa. Todellisuudessa en saanutkaan ravintoa katkeruudelleni ja kiukulleni, vaan äärimmäisen tuskaisia ja hyödyllisiä ajatuksia ja keinoja toiminnoille, joiden rinnalla termit ”itsetutkiskelu” ja ”menneisyyden pohdiskelu” tuntuvat ihan liian keveiltä. Viimeisinä terapiakuukausina jokin tuntui loksahtavan kohdalle. Kuin kaikki mieleni osat olisivat solmineet rauhan ja aloittaneen yhteistyön. Katkeruus ja ilo, pelko ja toivo, häpeä ja arvostus kaikkine muine tunteineen ja arvoineen löysivät kaikki saman viivan, tasavertaisina. Rauhani pohja ei ole enää hapero ja reikäinen pelon ja häpeän miinakenttä, vaan joustava ja elastinen, ollen kuitenkin turvallinen ja vakaa. Sen (ja monen muun asian) turvaamana olen voinut katsoa menneisyyden asioita turvallisesti silmiin, kuitenkin turvalliselta etäisyydeltä. Olen kohdannut mielessäni monia asioita, tapahtumia ja ihmisiä, joiden poissulkemiseksi tein aikanaan vahingollisen paljon töitä. Vuonna 2019 tiputin kelkasta pientareelle ne viimeisetkin maskini ja annoin piinaavan suojamuurini romahtaa pala kerrallaan. Lopputulos näkyy tällä hetkellä tässä, mitä  tänä päivänä olen: niin saatanan avoimen inhimillinen, onnellinen ja keskeneräinen, etten halua koskaan kadottaa sitä itsestäni.

”Ennen kai luulin et on oikee tapa olla
Ja vaik yritin kybällä ni olin kai vaan nolla
Ei oo normaali jos ei sovi normiin
Ilman sopivaa sorvii, luotin omiin sormiin
Vähiten pettyy ku löytää oman polkunsa
Itsensä kanssa, syväs saumasolmussa
Pysyn vaa sil et käyn sisäisessä solkussa
Ees jonkunlaisessa tolkussa”(Sipuli, Pyhimys, 2015)

Viimeistään kesällä huomasin kaiken olevan todella hyvin, suorastaan paremmin kuin koskaan ennen. Ehkä juuri siksi kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota asioihin, jotka olivat aikaisemmin jääneet huomaamatta monien syiden vuoksi. Kiinnitin huomiota siihen, miten kaikenlaiset asiat pyörivät päässäni sekamelskaa vailla punaista lankaa. Kuin päässäni olisi jatkuvasti ollut Google Chromeni lailla useita eri välilehtiä, joiden joukosta yritin ponnistella etsien ne asiat, joilla oli oikeasti sillä hetkellä merkitystä. Jatkuvan levottomuuden aiheuttama ärtymys ja turhautuneisuus ajoivat minut etsimään syytä sille, masennusrelapsin olin jo torpannut epätodennäköseksi. Sen hetkiset olosuhteet eivät sopineet levottomuuden aiheuttajaksi, enkä ajatustyön tuloksena löytänyt syy-seuraussuhdetta menneisyydestäkään. Aloin uskoa syyn olevan kirjaimellisesti omasta päästäni johtuvaa, joten varasin ajan lääkärille asian selvittämäseksi. Kolmannen lääkärikäynnin jälkeen sain kokeiluun laillista amfetamiinijohdannaista metyylifenidaattia ja neljännen lääkärin vastaanoton jälkeen sain pysyvän ADHD-diagnoosin. Haahuilu, tietynlainen aikaansaamattomuus, synestesiakokemukset, levoton olo tai tahaton asioiden unohtelu ei johtunutkaan outoudestani tai tyhmyydestäni vaan siitä, että minulla on normaalista poikkeavat aivot.

”Ympyrää kuin hyrrät pyöritään
Ja siinä kun mietin mitä mä teen
Niin sä tartuit mua käteen
Hei, ethän pois mee
En mä osaa elämää ilman sua
Jäädään paikalleen
Niin ei päivä päätykään
Ja hartioilta sun mä kaiken nään” (Jättiläinen, Pyhimys, 2018)

En osannut arvostaa tätä biisiä kunnolla ennenkuin tapasin Karrin. Karri on kaikki tulevat vuodet mun silmissä vuoden mies, hän on paras olohuonemies ja meil on likapyykit mytyssä. Jos olisimme Karrin kanssa kohdanneet sinkkuina viisi vuotta sitten, emme välttämättä olisi juurikaan pitäneet toisistamme. Se on mielestäni tärkeää mainita ja huomioida tänä päivänä siksi, koska se murtaa ainakin omalta osaltani sen typerän ja vanhanaikaisen käsitteen ajatuksesta, ettei ihminen voi muuttua. Karri on elämänkumppanini, Ellun ohella paras ystäväni ja esikuvani. Ihailen hänen kauniin melankolista tapaansa nähdä maailma. Hänen neuroosinsa soljuvat hyvin yhteen minun ADHD:ni kanssa, eikä hän ei tummenna toisinaan ruusunpunaisia lasejani, vaan katsoo sopivasti yhdessä kanssani niiden läpi tätä kaikille tuttua pahaa maailmaa. Hän kannustaa minua menemään sunnuntai-iltana rauhalliseen pubiin kirjoittamaan blogia, minä kannustan häntä arkipäivisin nukkumaan vaikka siihen saakka kunnes itse menen nukkumaan. Arkiaamuisin hän saattaa minut bussipysäkille. Pysäkillä saatamme keskustella politiikasta, kissoista tai siitä, miten saatoimme ennen pysäkille lähtöä kommunikoida vain ääliömäisin äännähdyksin tai lastenlaulujen sanoin.

”Mä oon niin minä, minä niin avoimesti kun voin
Mut kopin ulkopuolel en oo kovin avoin
En suunnittelu mitään, mut tähän mä kai tahdoin
Mä voitin, kun pelkojani vastaan kapinoin
Otin mun tunteet ja laitoin petrimaljaan
Jotenki ujutin mun mielelleni valjaat
Koitan tutkii sitä objektiivisesti
Mä oon objekti ja subjekti, tää on mielentilatesti
Testaan sitä synkempää ja vaikeempaa ja kauniimpaa puolta
Sitä mil me eletään ja kuollaan
Ja vaik puhun itestäni, kelaa vähän pitempään
Mä toivon et jokainen vois löytää tästä jotain itestään” (Kaunis mieli, Pyhimys, 2006)

Oon kirjoittanut blogia melkein kolme vuotta. Useammin kuin kerran olen kirjoittanut siitä, miten eri postaukseni ovat herättäneet ihmisissä negatiivisia tunteita. Pidän itseäni yhtä paljon Jeesuksena kuin Mikko Kuoppala itseään oikeasti pyhimyksenä, mutta ehkä nyt on on aika tuoda myös muille merkityksekäs puoli kirjoituksistani esiin. Enemmän kuin nolla ihmistä on kertonut mulle hakeneensa apua mielenterveysongelmiinsa ainakin osittain kirjoitusteni ”innoittamana”. Enemmän kuin kymmenen ihmistä on kirjoittanut minulle yksityisviestitse, että he ovat kirjoitusteni pohjalta alkaneet tehdä jonkinlaista ajatustyötä itsensä kanssa. Jokaikinen kerta olen äärimmäisen otettu ja onnellinen siitä, että yksi ihminen on saanut jotain hyvää otettavaksi itselleen. Ja tiedotettavaksi niin hyvässä kuin pahassa, mä aion ehdottoman varmasti ja varmana jatkaa kirjoittamista myös vuonna 2020.

”Aina tuhonnu kai mahikseni tahallani
En osaa tavotella turbaaniin sulkaa
Jurrinen buddha, punaviinit mahallani Mun suustani pulputtaa kultaa” (Olen odottanut kärsivällisesti, Pyhimys ja Saimaa, 2019)

-Heidi