Tänne ne kusiset rutiinit
Voi jeekala mikä alkuvuosi. Uhka vai mahdollisuus, out of the box- ajattelun merkitys on kyllä ainakin omassa elämässäni saanut ihan uuden merkityksen. Joudun hakemaan paikkaani ja joustamaan, isoimmat kehityskeskustelut käydään jälleen oman pään sisällä.
Keskustelin erään ammattilaisen kanssa pari viikkoa sitten. Hän sanoi, että minun ei kannata keskittyä ratkomaan yksityiskohtia, vaan katsoa kokonaisuuksia. Olen kahden viikon aikana pysähtynyt moneen kertaa tuon ajatuksen äärelle, varsinkin tällä viikolla kun ei ole kirjaimellisesti ollut kuin aikaa.
Huomaan, että olen lähiaikoina raottanut useammin sen kaapin ovea, jonka sisällä on vanha kokoelmani erilaisia maskeja ja rooleja. Nämä maskit ja roolit ovat niitä käyttäytymismalleja, joita kävin läpi kaksi vuotta psykoterapiassa. Tuttuja, pintapuolisesti turvallisia ja ennenkaikkea huonoon lopputulokseen johtavia. Sen oven avaaminen useasti lyhyen ajan sisällä hämmentää, ja ne ovat mielessä enemmän. Se ei ole pelkästään uhka, vaan enemmänkin koen sen mahdollisuutena ymmärtää elämästä taas jotain uutta.
Vanhojen käyttäytymismallien kohtaamista vertaan omasta näkökulmasta hevoseen ja ratsastamiseen. Minä olen allerginen hevosille. Olen sairastunut muutaman kerran vakavasti liian pitkän hevoskontaktin jälkeen. Jos pusuttelen hevosen turpaa, silmäni muurautuvat umpeen enkä näe mitään. Hevonen on iso ja villi, turvallinen enemmän itselleen kuin muille. Olen istunut hevosen selässä jo kolme vuotiaana, moni lähipiiristäni on hevosihmisiä. En voisi koskaan vihata mitään eläintä, mutta hevoset eivät kuulu omaan lempparilistaan. Hevosia voi ihminen opetella hallitsemaan, mutta en usko, että monikaan hepo siihen valitsisi lähteä vapauden sijaan. Tietääkseni tottelevaisuuden opettaminen on melkoisen hankalaa puuhaa, eikä moni hevosen selästä pudonnut kapua enää koskaan ratsaille.
Eli mulla on luurankojen sijaan kaapissa hevosia vappunaamareissa, miten niin neljän seinän sisällä eristyksen kaltaisissa olosuhteissa oleminen saattaa pehmentää pään. Vaikka naamariponit kurkkivat kaapin ovenraosta, pidän niihin vähintään metrin turvavälin kuten vahva suositus onkin. Muistutan itselleni, että vaikka vanhat käyttäytymismallit houkuttelisivat massallaan ja vahvuudellaan, ne ovat ihan oikeasti minulle vaarallisia. Enkä tarvitse niitä. Ihminen pärjää elämässään hyvin, vaikka ei tapaisi koskaan yhden yhtä hevosta.
Rakastuin rutiineihin noin puoli vuotta sitten. Puoli vuotta on lyhyt aika oppia rakastamaan sellaista, jota ennen aliarvioi. Tänä aamuna vitutti herätä ennen kahdeksaa, olisi tehnyt hyvää nukkua pitkään, Karrikin olisi ollut vieressä. Nyt suurin osa ihmisistä on joutunut luomaan itselleen uudet rutiinit, elämä on monella tapaa ihan erilaista kuin kaksi kuukautta sitten. Oman ja toisten inhimillisyyden muistaminen auttaa itseäni, ei vain jaksamaan vaan toteamaan, että elän kaikesta hässäkästä ja rutiinien uudelleenrakentamisesta huolimatta elämäni parasta aikaa. Omalla kohdallani yksityiskohdat eivät määritä sitä, kuka olen ja mitä teen. Kokonaisuuteeni kuuluu myös pelottavat kaapit ja epäonnistumiset.
Olisi ilman kaappiin kurkkaamista jäänyt tämäkin kehityskeskustelu käymättä.
-Heidi