Turva, rauha ja vapaus

Sunnuntai 17.5.2020

Sosiaaliset suhteet ei ole koskaan ollut mulle mikään helppo ja yksinkertainen asia. Olen kuitenkin suhtautunut siihen yksinkertaisena ja elämään kuuluvana asiana, en ole ajatellutkaan voivani jotenkin vaikuttaa siihen ainaiseen sekoiluun ja epävakauteen. Kyseenalaistamiseen ja satuttavaan käytökseen puuttumiseen en ole koskaan oppinut keinoja,en ole kyennyt aina rajaamaan edes itseäni. Sosiaaliset suhteet ja ihmissuhteet ovat aina olleet elämäni vahvin ja heikoin lenkki, eivätkä vahvatkaan liitoskohdat pidä ketjua turvallisena ja vahvana, mikäli sieltä niitä heikkoja lenkkejä löytyy.

Koen, että kaikkien sosiaalisten suhteiden ja ihmissuhteiden perustana on suhde omaan itseen. Minä itse olen monestikin ollut ihmissuhteideni heikoin lenkki. Ja se on tuottanut koko elämäni ajan suurta häpeää, joka on taas osaltaan hämärtänyt suhdetta omaan itseen. Kun suhde omaan itseen taas hieman hapertuu ja ruostuu, tulee käyttäydyttyä joskus ihan päinvastoin kuin oikeasti haluaisi ja tarkoittaisi. Ja sitten taas hävettää ja surettaa niin saatanasti. Todella inhottava ja haitallinen kierre.

Alkoiko tämä oravanpyörä minusta itsestäni vai annettiinko se minulle? Onko vika munan, kanan vai kanalan? Suhtauduinko haitallisesti itseeni heti kun aloin omaa itseä käsittää, vai tuettiinko sen kehitystä haitalliseen suuntaan? Missä vaiheessa minun olisi itse pitänyt tähän havahtua, missä vaiheessa jonkun muun olisi pitänyt asiaan tarttua. Vai olisiko pitänyt? Mikä olisi voinut mennä toisin, olisiko se edes hyvä vai huono asia, kuka sen määrittelee ja miksi sen määrittelijä tekisin sen juuri kyseisellä tavalla?

Jatkokysymyksiä voi kysyä loputtomiin, syitä ja seurauksia on loputon määrä. Ne hengästyttävät ja saavat aivot solmuun. Rintaa puristaa ja jälleen hävettää, miten pieni ja mitätön piste on kaikkien kysymysten äärellä. Monet kysymykset ovat sellaisia, joihin ei ole mitenkään päin mahdollista saada selviä, kaikenkattavia vastauksia. Saatikka, että osaisi koskaan poimia niistä ne vastaukset, joilla on oikeasti merkitystä. Kysymyksiin saadut vastaukset sisältävät usein jonkinlaista informaatiota, mutta ei se läheskään aina kuulijaansa mitenkään selvennä.

En usko, että oman itsensä voisi todella tuntea läpikotaisin. En myöskään usko, että oman itsensä todellinen tunteminen olisi turvallista tai aina hyvä asia. En usko hetkeäkään, että olisi ylipäätään olemassa jokin absoluuttinen, muuttumaton Minä Itse, johon kuuluu tietty vakio luonteenpiirteitä, käyttäytymismalleja ja ajatteluketjuja. Minä muutun, ihmissuhteet muuttuvat. Kanan ja kanalan muuttaminen on huomattavasti hankalampaa, sillä se on suurimmaksi osaksi muiden käsissä.

Sunnuntai 24.5.2020

Mua hengästytti ja ahdisti edeltävien kappaleiden kirjoitus niin, että oli pakko pitää viikon tauko. Tätä mä just tarkoitan, pohtiminen, pallottelu ja samanmuotoisten palojen yhteen vääntäminen vie ison määrän energiaa ja voimavaroja. Kuitenkin tämän tekstin kirjoittaminen osui sattumalta hyvään saumaan, monissa elämäni ympäristöissä ja ihmissuhteissa käydään juurikin nyt näitä samoja pohdintoja. Mietitään syitä ja seurauksia, kerrotaan itselle sopivimmat analyysit eteenpäin. Pidetään meteliä ja heitellään ilmoille painavia sanoja, samalla pidetään visusti huoli, etteivät omat motiivit tällaiselle käyttäytymiselle paljastu. Siirretään vastuuta itseltä pois ja siirretään se silloin, kun vastaanottaja tuntuu olevan riittävän aseeton.

Keskustelimme eilen Karrin kanssa yleisesti ihmisistä ja sosiaalisista suhteista. Keskustelimme viikko takaperin löytämästäni artikkelista, jonka aiheena oli sosiaalinen introverttiys. Olen aina pitänyt itseäni ehdottomasti ekstroverttinä, mutta tunnistin itseni täysin sosiaalisen introvertin määritelmästä. Lähtökohtaisesti pidän ihmisistä: ihmiset kiehtovat minua, ihmisten mielen maisemat ja mysteerit ovat lähestulkoon intohimoni. Se on vahvistanut haluani auttaa muita, mutta samalla tuonut ymmärrystä siihen, milloin ja miksi on syytä vetää rajoja. Ennen uskoin akkujeni latautuvan ihmisten ympärillä, nyt olen huomannut tarvitsevani palautumiseen nimenomaan yksinoloa. Muiden auttamisen ja ylipäätään sosiaalisten tilanteiden edellytyksenä on, että saan riittävästi aikaa olla yksin oman mieleni kanssa.

Olen ADHD-diagnoosin saatuani pohtinut monesti, onko minussa jotain muitakin neuropoikkeavia piirteitä. Toisaalta ADHD:n oireet ovat niin monimuotoinen ja kirjava joukko erilaisia piirteitä, että ne varmasti omien persoonallisuuden piirteiden lisäksi selittävät hyvin paljon. Ne ovat kuitenkin sellaisia piirteitä, jotka voidaan varsinkin sosiaalisissa tilanteissa tulkita väärin, sillä niiden katsotaan olevan epätyypillisiä. Mun on esimerkiksi hankala ottaa tai ylläpitää katsekontaktia silloin, kun tarkoitukseni on puhua jostakin tärkeästä asiasta. Suuntaan usein katseeni vasemmalle alaviistoon ja saatan rypistää otsaani, tämä saatetaan virheellisesti tulkita epäröinniksi tai jopa valehteluksi. En myöskään pidä ns. rivien välistä lukemisesta. Vaikka koen olevani hyvä aistimaan ja huomioimaan ihmisten tunnetiloja, puhutun tekstin tulkitsen päässäni melko kirjaimellisesti. Uskon sen johtuvan siitä, että useimmiten puhetta ja keskustelua esiintyy paikoissa ja tilanteissa, joissa esiintyy samaan aikaan paljon kaikkea muutakin. Minä en pysty huomaamaan saatika analysoimaan kaikkia puheen ja keskustelun sävyjä, elleivät muut ärsykkeet ole minimissään. Osittain tämän vuoksi minun on aina sanottu olevan kuin avoin kirja, mikä on ollut mielestäni ristiriidassa omien maski-kokemusteni kanssa. Uskon nyt ristiriidassa olleen ja olevan kyse siitä, että olen voinut laskea laskea maskini ollessani lähimpänä omaa itseäni. Silloin olen rento, viestin paljon käsilläni ja ilmeilläni, saatan nauraa tai hymyillä vapautuneesti ja viestiä myös puheellani rehellisesti ja selkeästi. Olen voinut olla oma itseni turvallisissa tilanteissa ja nykyään turva lähtee minusta itsestäni. Se kulkee mukana minne menenkin ja mitä enemmän sen tuomaa vapautta ja iloa käytän, sen lujemmaksi myös turva tulee.

Myötätunto ja turva antavat hirveästi voimaa vaikeina ja haastavina aikoina. On ihmissuhteita, kriisejä ja ilmiöitä, jotka nakertavat turvaa ja iskevät hapertamaan vahvimpiakin lenkkejä. Eikä kukaan voi vieläkään onneksi tietää, mitä toisen päässä liikkuu. Pidän kuitenkin tärkeänä pysähtyä useinkin miettimään, mitä omassa päässä liikkuu ja miksi. Se on alkuun helvetin pelottavaa, mutta harjoittelu voi tuoda mukanaan turvaa, rauhaa ja vapautta. Eikä siihenkään tarvitse pystyä yksin, omalta osaltani esimerkiksi psykoterapia, työnohjaus ja vertaisuus ovat olleet isona apuna. Turva on hyvä vahvin lenkki.

-Heidi