Ulkomuottinen

Mulla on monenlaisia asennevammoja. Koen olevani joustavasti ajatteleva henkilö, maailmankuvani on avarakatseinen ja suvaitsevainen. Asennevammanikin vaikuttavat pitkälti vain minun henkilökohtaiseen helvettiini, puhun niistä vain oikeiksi katsomissani tilanteissani yrittäen välttää suurempa draamaa. Puhun asennevammasta, koska iso (ja tietyissä asioissa ne tärkein) osa ihmisistä pitää asioita juurikin niinä. Sellaisina asioina, jotka minun pitäisi ”oman itseni parhaaksi” muuttaa. Olen saanut kuulla, miten asennevammani kohteet ovat elämän ja yhteiskunnan peruspilareita. Miten minun pitäisi ajatella tulevaisuuden kannalta ”oikealla” ja hyväksytyllä tavalla. Rivien välistä siis kääntyä niitä asioita vastaan, jotka koen omiksi vahvuuksiksini. Muiden pitäisi aina saada sanoa viimeinen sana ja puhua mielipiteistään absoluuttisena totuutena. Minä annan muiden elää omien totuuksiensa mukaan, minulla on siis koko loppuelämäni oikeus elää omieni mukaan.

Tietynlainen suoruus on mulle nykyään todella tärkeää. Se on kuitenkin lähes aina epämukavaa, koska yhdistän sen useimmiten omiin traumoihini. Mulle on puhuttu elämäni aikana liian suoraan asioita, sanoitettu tunteita ja tehty aseettomaksi. Toisaalta minut on yritetty hiljentää (ei ihan sanonnan raffeimmassa muodossa) olemasta itse suora.Suurin ja merkittävin hiljentäjä olen ollut minä itse. Olen kokenut selviytymiseni kannalta olleen ehdotonta ottaa tarkkailijan rooli omassa elämässäni ja antaa kaikille muille pää- ja sivuroolit.

”Jos nyt tuomitset mut sen takia, että tein tyhmästi
Ja jos latelet juttuja jotka osuvat kipeästi
Sano hyvästi, oo ilkeä, voit sylkeä vasten naamaa
herjaa keskellä katua ja revi jo avointa haavaa
Niin ei se haittaa
Mm, ei sillä oo väliä
Tee mun olosta tukala ja nolaa muiden nähden
Nosta riita, lyö poskelle mustasukkaisuuden tähden
Älä kuuntele, jos selitän kun mulla on suruja
Vietä aikasi hymyillen toisten kanssa, jätä mulle vain muruja”
Sivustakatsoja, Mariska, 2005

Auktoriteetti sanana nostaa mulla karvat pystyyn. On vieras ajatus katsoa ylöspäin ihmistä vain tittelin tai meriitin vuoksi. Ajatellen, että hänen asemansa ja arvokkuutensa on jotenkin suurempi kuin jollakin muulla ihmisryhmällä. Että sen vuoksi minun tulisi olla häntä kohtaan jotenkin erityisen salliva ja kunnioittava. Tutkinnot, varakkuus tai muut pinnalliset asiat eivät juurikaan merkitse minulle mitään. Minulle väliä on sillä miten ihminen kohtelee muita ihmisiä ja itseään.

En juurikaan mahdu mihinkään muotteihin. Olen saanut kuulla, että en ole pätevyydestäni huolimatta ”sairaanhoitajamainen”. Nykyään pidän tuotakin töksäytystä enemmän kehuna kuin loukkauksena. En myöskään  ole kovin sukulaiskeskeinen ihminen, en ole omasta halustani yhteyksissä kuin alle puoliin verisukulaisiini. Minun ei tarvitse, vaikka he kuinka ovat vanhempia ja ”viisaampia” kuin itse olen. Vaikka nämä asenteet erilaisine vammoineen ovat elämäni kannalta tärkeitä ja jopa välttämättömiä, painin niiden aiheuttamien tunteiden kanssa lähes päivittäin. Minun ei tarvitse olla yhtään mitään muuta, kuin olla rauhassa itseni kanssa.Minä olen nykyisen elämäni päähenkilö.

-Heidi