Kävelin tänään Reinon kanssa metsälenkillä ja meitä vastaan tuli vanhempi herrasmies, joka toivotti huomenet. Itse tervehdin takaisin, ehkä jopa salaa hieman hämmentyneenä, mutta sen jälkeen alkoi hävettää – miksi kävelin katse kohti maata, aurinkolasit silmillä enkä tainnut ehtiä edes katsekontaktia ottamaan. Aloin pohtia suomalaisuutta ja sitä, miksi vastaantulevien tervehtiminen on poikkeus, eikä missään tapauksessa sääntö. Miten mukavalta se yksi pieni sana tuntuikaan, mutta miksi sitä on niin vaikea itse sanoa? 

Pidän itseäni aika sosiaalisena ihmisenä, höpöttelen mielelläni niitä näitä myös tuntemattomien kanssa, mutta harvoin olen se, joka aloittaa keskustelun bussia odotellessa. Vastaan kyllä, kun minuun otetaan kontaktia, mutta se aloitteen tekeminen ei jotenkaan istu itselleni. Olen viime aikoina pyrkinyt tietoisesti vähentämään puhelimen käyttöä odotustilanteissa, koska koen, että hyvin usein se on ihmisille vain suojamuuri – syy, joka antaa luvan olla ottamatta katsekontaktia tai puheyhteyttä. 

Aamulla katselin televisiosta Huomenta Suomea (taas yksi aikuisuuden merkki, kun aamulla ei iskekään radiota popittamaan lempibiisejä, vaan sen sijaan katselee mielellään päivän ajankohtaisia uutisia), jossa toimittaja oli Helsingissä erään brittiläisen valokuvaajan kanssa tekemässä kampanjaa HSL:lle. Toimittaja yritti lähestyä muutamaakin ihmistä, koska tarkoituksena oli saada kuvia kävelevistä ihmisistä (ja siis pelkistä jaloista, ei edes kasvoista), mutta ihmiset vain juoksivat lähinnä karkuun eivätkä jäädeet edes kuuntelemaan millä asialla toimittaja oli. Toimittaja selitteli kuvaajalle, että näin ujoa kansaa nämä suomalaiset ovat, mutta omasta mielestäni käytös oli lähinnä töykeää ja omituista. Mitä mahtoi valokuvaajan päässä liikkua, kun suomalaiset luikkivat karkuun päätään pudistellen. Onneksi saivat sitten kuvattavakseen edes yhden rohkean. 

Onko se oikeasti niin, että meihin on iskostunut niin luja mielikuva meistä itsestämme, että tällainen välttely on hyväksyttävää? Joka puolella sanotaan, kuinka juroa kansaa suomalaiset ovat, niin senkö takia toimimme sen mukaan? Vaikka jokaiselle vastaantulijalle ei höpöttelemään tarvitsekaan ruveta, niin haastankin nyt meidät kaikki suomalaiset edes nostamaan sen katseen sieltä maasta (tai puhelimen näytöltä) ja vaikka hymyilemään toisille. Koska hymyily tarttuu ja hyvä lisää hyvää 😉

Aurinkoa viikkoon!

❤jutta