Ladataan...
Juttakatariina

Blogissa on vietetty vähän puolivahingossa hiljaiseloa. Jäädessäni kolmen viikon kesälomalle toukokuussa läppäri on saanut erittäin vähän huomioita - ellei kyse ole ollut viimeisten koulutehtävien kirjoittamisesta tai opinnäytetyön tekemisestä. Kamera on kuvia pullollaan muun muassa Gdanskista, Pärnusta sekä yksistä vauvakutsuista, mutta siellä ne yhä saavat odotella koneelle siirtämistä. Läppärin avaamisen sijaan, olen opetellut uutta työtä, tehnyt vähän käsitöitä ja nauttinut kesäilloista. Kuumat kelit eivät ole minua varten, mutta iltaisin on jo ihan mukavaa. Seuraavaksi ajattelin käydä vaatehuoneen kimppuun ja lähteä peräkonttikirppikselle myymään kaikki ylimääräinen ryjä. Vapaa viikonloppu tuli niin oikeaan väliin, huomenna kutsuu taas työt. 

Aurinkoa just sun sunnuntaihin❤

❤jutta

Ladataan...

Ladataan...
Juttakatariina

Kävelin tänään Reinon kanssa metsälenkillä ja meitä vastaan tuli vanhempi herrasmies, joka toivotti huomenet. Itse tervehdin takaisin, ehkä jopa salaa hieman hämmentyneenä, mutta sen jälkeen alkoi hävettää - miksi kävelin katse kohti maata, aurinkolasit silmillä enkä tainnut ehtiä edes katsekontaktia ottamaan. Aloin pohtia suomalaisuutta ja sitä, miksi vastaantulevien tervehtiminen on poikkeus, eikä missään tapauksessa sääntö. Miten mukavalta se yksi pieni sana tuntuikaan, mutta miksi sitä on niin vaikea itse sanoa? 

Pidän itseäni aika sosiaalisena ihmisenä, höpöttelen mielelläni niitä näitä myös tuntemattomien kanssa, mutta harvoin olen se, joka aloittaa keskustelun bussia odotellessa. Vastaan kyllä, kun minuun otetaan kontaktia, mutta se aloitteen tekeminen ei jotenkaan istu itselleni. Olen viime aikoina pyrkinyt tietoisesti vähentämään puhelimen käyttöä odotustilanteissa, koska koen, että hyvin usein se on ihmisille vain suojamuuri - syy, joka antaa luvan olla ottamatta katsekontaktia tai puheyhteyttä. 

Aamulla katselin televisiosta Huomenta Suomea (taas yksi aikuisuuden merkki, kun aamulla ei iskekään radiota popittamaan lempibiisejä, vaan sen sijaan katselee mielellään päivän ajankohtaisia uutisia), jossa toimittaja oli Helsingissä erään brittiläisen valokuvaajan kanssa tekemässä kampanjaa HSL:lle. Toimittaja yritti lähestyä muutamaakin ihmistä, koska tarkoituksena oli saada kuvia kävelevistä ihmisistä (ja siis pelkistä jaloista, ei edes kasvoista), mutta ihmiset vain juoksivat lähinnä karkuun eivätkä jäädeet edes kuuntelemaan millä asialla toimittaja oli. Toimittaja selitteli kuvaajalle, että näin ujoa kansaa nämä suomalaiset ovat, mutta omasta mielestäni käytös oli lähinnä töykeää ja omituista. Mitä mahtoi valokuvaajan päässä liikkua, kun suomalaiset luikkivat karkuun päätään pudistellen. Onneksi saivat sitten kuvattavakseen edes yhden rohkean. 

Onko se oikeasti niin, että meihin on iskostunut niin luja mielikuva meistä itsestämme, että tällainen välttely on hyväksyttävää? Joka puolella sanotaan, kuinka juroa kansaa suomalaiset ovat, niin senkö takia toimimme sen mukaan? Vaikka jokaiselle vastaantulijalle ei höpöttelemään tarvitsekaan ruveta, niin haastankin nyt meidät kaikki suomalaiset edes nostamaan sen katseen sieltä maasta (tai puhelimen näytöltä) ja vaikka hymyilemään toisille. Koska hymyily tarttuu ja hyvä lisää hyvää ;)

 

 

Aurinkoa viikkoon!

❤jutta

Ladataan...

Ladataan...
Juttakatariina

Heipähei taas pitkästä aikaa! Täällä kouluhommista stressaten onkin hyvä aika käyttää pieni tovi blogin päivitykseen - josko siitä olisi edes pieni apu tämän stressin selätykseen. Olen Reinon kanssa ollut tänään evakossa vanhempieni luona, koska uuden kodin keittiössä on tehty purkuhommia. Vihdoin remonttihomma on saatu etenemään ja ehkä joku kaunis päivä meillä on vielä uusi, hieno keittiö. On muuten yllättävän vaikeaa elellä monta viikkoa pelkän jääkaapin ja mikron voimin. 

Evakointipäivän kunniaksi tarkoituksenani oli kirjoittaa yksi kauan palautusta odottanut essee, mutta sen sijaan olen käynyt nopeatempoista sähköposti- ja whatsapp -keskustelua erääseen kouluprojektiin liittyen. Ärsyttää, kun homma ei etene ja ärsyttää kun siitä hommasta johtuen en saa mitään muutakaan tehtyä. Ihana pieni lounastauko kaupungilla helpotti vähän oloa, mutta sama ärsytys palasi, kun nappasin taas läppärin syliin. 

Eilen pidin rentoilupäivän ja istuin ompelukoneen ääressä valehtelematta varmaan viitisen tuntia. Eräs ihana ystävä on ottanut rusettipipojen markkinoinnin oikein omakseen ja sen vuoksi tilauksia satelee tasaiseen tahtiin. Mukavaa puuhaa ja samalla saa aivot taukoa kaikesta ajattelusta. Ja voi että sitä fiilistä, kun kerrankin saat kaikki pienetkin yksityiskohdat ompelutyössä natsaamaan - voi että se tuntuu hyvälle. 

Huomiseksi tuli varattua vielä loosi kirpputorilta, niin pääsen kaikista muuton aikana löytyneistä ylimääräisistä vaatteista ja koriste-esineistä eroon. Illalla sitten pinnistän kaikkiin hinnat paikoilleen. 

Nyt ei auta kuin huokaista syvään ja avata Word jo sadannen kerran tänään. Pitäisi opetella stressaamaan vähemmän, niin ehkä ne hommatkin hoituisi sutjakkaammin. Täällä on katseet jo tiiviisti kohti viikonloppua, kun saan ehkä ihanan ystävän tänne Raumalle ja itsekin pystyn heittämään kunnolla vapaalle!

Ihanan aurinkoista viikkoa❤

❤jutta

Ladataan...

Pages