Kielikylpyläni Lissabon

Minun kotini on Estrelassa suloinen yksiö, jonka sisäpuolelle olen luonut oman pienen Suomeni. Näiden seinien sisällä on minun suomalaisuuteni, äidinkieleni, jauhelihapihvini ja sellainen turvallisuus, jonka voi saavuttaa vain täysin tutussa ympäristössä. Täällä olen kukkulani kuningas, ajan hermolla ja aallon harjalla. Kun avaan ulko-oven, asetelma muuttuu. En ole enää turvallisessa Suomessani, vaan puheliaiden ihmisten Etelä-Euroopassa, jossa ensimmäiseksi vaihdan kuulumiset portailla istuvan naapurini kanssa. Vaikka emme ole koskaan tavanneet, hän ilahtuu hillittömästi, toivottaa hyvää iltapäivää ja sanoo ’’tudo bem?’’. Vastaan, että kaikki on vallan mainiosti ja kysyn, miten hänen päivänsä etenee. Também tudo bem.

Olen huomannut, että ulko-oven eri puolilla olevat maailmat ovat täysin toisistaan eroavaiset. Joka päivä minut yllättää oven toisella puolella oleva lämpö, joka säteilee viimeiseenkin kaamosmasentuneeseen soluuni. 10 sentin paksuinen ovi erottaa jotain taianomaista, suorastaan jännittävää. Tunnen olevani Narniassa.

Olen päättänyt integroitua Portugaliin. Opettelen kieltä ja tapoja. Katson paikallisia uutisia paikallisella kiellellä, paikallisesta televisiostani. Omistan jopa paikallisen kauppaketjun bonuskortin. Kortissa lukee ’’poupa mais’’, säästä enemmän ja minähän säästän.

Kyseisen kortin hankkiminen ei kuitenkaan ollut mikään itsestään selvä asia. Portugalia ja sen ihmisiä nimittäin pyörittää veronumero, jota vinguttamalla saa verohelpotuksia esimerkiksi julkisesta liikenteestä, ruokaostoksista ja asunnon vuokrasta. Tarvitsen siis byrokratiaa säästääkseni enemmän. Minun korttini mahdollisti Portugalin kaksoiskansalaisuuden omistava ystäväni, joka muiden veronumerollisten portugalilaisten tapaan sai ylimääräisiä kortteja perheenjäsenille jaettavaksi. Voisinkin siis sanoa, että olemme täällä yhtä suurta perhettä.

Aina kaikki ei kuitenkaan suju yhtä virtaviivaisesti kuin kyseinen korttiasia. Uusi kieli ja kulttuuri on aina uusi ja kummallinen, vaikka motivaationa olisi ase ohimolla. Tuliaseväkivallalla ei ole täällä vielä uhkailtu, mutta elämää helpottaakseni toivoisin oppivani ripeämmin. Esimerkiksi ensimmäiset pari viikkoa pesin pyykkini huuhteluaineella, kunnes minulle vinkattiin, ettei pesutulos tällöin ole pakosti se paras mahdollinen. Piristystarkoituksessa tilaamani pieni kahvi oli vajaan mukillisen sijaan puolikas espressokupponen. Ostin myös hiivan sijasta leivinjauhetta ja työnnän joka kerta ovia, joissa lukee puxe eli vedä.

Välttääkseni vastaavan käytöksen sivistän itseäni opettelemalla portugalia koulussa. Opettaja puhuu pelkkää portugalia ja vasta ehdottoman epätoivon partaalla selittää meille ei-niin-lahjakkaille tärkeimmän englanniksi. Espanjalaiset kanssaopiskelijat heittävät opettajan kanssa hyvää läppää samalla, kuin toistelen päässäni lausetta ’’eu não compreendo’’ ja toivoisin ymmärtäväni.

Opetustyyli eroaa muutenkin pohjoismaalaiseen tapaan totutusta mukavasta passiivisesta möllötyksestä, joka on itselleni jo lähes harrastustoimintaa luennoilla. Täällä pitää osallistua, keksiä oma mielipide ja ilmaista se kaikkien kuuluville. Ranskalais-pohjoismaalainen ryhmämme sai kipakan palautteen osallistumattomuudesta ja nykyään en enää uskalla olla osallistumatta. Osanottamista kuitenkin helpottaa se, ettei epäonnistuminen täällä ole samanlainen sosiaalinen itsemurha kuin Suomessa. Välillä se on ihan hauskaakin. Möhläyksistäni oppiessani ja ymmärryksen kasvaessa, alankin jo hiljakseen saavuttamaan kärryä, jolta jo aikaa sitten putosin.

Kielen opettelun lisäksi Portugaliin integroitumiseeni kuuluu vahvasti myös rennomman aikataulukäsityksen hankkiminen. Kaikki täällä on vähän myöhässä ja sinne päin. Tänään myöhästyin ensimmäisen kerran tunnilta röyhkeästi kolme minuuttia. Olin silti paikalla ensimmäisten joukossa.

Lähtöaikojen lisäksi myös ruoka-aikoja on täytynyt vähän sysätä iltaan päin. Normaali päivällisaika on yhdeksän ja kymmenen välissä, mutta on ihan ok syödä myös yhdeltätoista. On myös ihan jees kutsua ihmisiä kyläilemään puoli kymmeneltä illalla, koska mitä sitä muuta ruuan jälkeen tekisi. Yöihmisenä tämä ei ole minulle ongelma ja voisin kyllä jopa tottua tähän.

Kaikista kotimaisista tavoistani en ole kuitenkaan luopunut. Juon kahvini edelleen suomalaista kahvia lähinnä olevana americanona vahvan espresson sijaan, vaikkakin espresso alkaa hiljalleen maistua moottoriöljyn sijaan ihan juotavalta.  Teen myös kotonani kasvissosekeittoja muun tutun ja turvallisen ruuan ohella sekä pidättäydyn koskemasta tiskeihini pesusienellä. Ostin puhdistustoimenpidettä varten ihka-aidon tiskiharjan, joita oli kaupassa jopa kolme kappaletta.

Ulko-oveni sulkeuduttua tunnen helpotusta sukeltaessani omaan pieneen Suomeeni, jossa kengät otetaan pois jaloista ja kielenä puhutaan sitä ensimmäistä kotimaista. Sukkasilteni tepsutan ympäri asuntoa, harjaan tiskejä ja syön jauhelihapihvejä. Haluan ylistää kulttuuriani kotonani sillä, kun aamulla avaan oven, olen taas auringossa.

Halauksia sinne!

Pingo docen bonuskortti ei loista koollaan. Parin senttimetrin kortti killuu ihmisillä hukkaamisen estämiseksi usein avaimissa.
Kouluruoka maksaa 2,70 €, eikä sitä ole aina maulla pilattu. Tällöin tarjolla oli alkukeitto, klimppinen vanukas ja spagettia enemmän tai vähemmän kypsällä jauhelihalla.
Välillä olen käynyt hienomminkin syömässä. Teriyaki beef toastille (oikealla alhaalla) tuli hintaa 8 euroa. Lautasen vieressä oleva pikkuinen kuppi demostroi, mitä Portugalissa saa, kun tilaa kahvin.
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *