Ensin ajattelin kirjoittaa itsestäni, mutta päätin vaihtaa aihetta ja kirjoittaa masennuksesta. Sairastuin ala-asteella bulimiaan ja ahmimishäiriöön. Jossain vaiheessa kuvioihin tuli myös lievä paniikkihäiriö. Masennusta ei koskaan pysty ajattelemaan tieteellisesti oikein. Ajattelin että ihmiset kärsivät masennuksesta vain tekosyynä syödä lääkkeitä, ottaa sairaslomaa jne kunnes todellisuus iski vasten kasvojani. En ole usein tuntenut itseäni kovinkaan kypsäksi saatika viisaaksi ikäisteni keskuudessa. Vuosi 2013 alkoi kuin mikä tahansa vuosi. Keväällä uneni muuttuivat usein painajaisiksi ja nukkumiseni kärsi. Unettomia öitä oli paljon ja olo oli kuin dementikolla. Siinä vaiheessa ajattelin että vanhuus ei tule yksin ja koin itseni todella vanhaksi. Muistihäiriöitä seurasi ahdistus ja sitten myös liikanukkuminen. Olin valvonut melkein kaksi vuorokautta putkeen jonka jälkeen tuli n. 10 päivän putki jolloin vaan nukuin suurimman osan ajasta n. 15-16h/pv. Ja koin vaan tarvitsevani unta eikä siinä kai mitään niin ihmeellistä ollut. Nyt viimeiset 6kk elämäniloni on ollut totisesti hukassa ja töiden jälkeen en ole jaksanut puhua mitään enkä myöskään kuunnella. Olen ollut jatkuvasti pahalla tuulella ja aivan omissa maailmoissani. Kutsun sitä nimellä ei mikään maa. En ole missään maassa enkä liioin kuussa. Ei haluaisi nähdä, ei kuulla, ei puhua. Yksinolo on pahinta mitä voi joutua kokemaan tuossa tilassa. Onneksi en ole kuitenkaan joutunut olemaan yksin vaan tuo joku on jaksanut vierelläni monet pitkät päivät ja yöt. Yksinolossa on se vaara ettei halua olla enää täällä ja pystyy tehdä harkitsemattoman teon. Ilman miestäni en olisi selvinnyt. Minun on vaikea puhua asioista mutta kirjoittaminen auttaa purkamaan asioita ja se on myös henkisesti tasapainottavaa ainakin omasta mielestäni.