Syyt vai syyllinen? Vihan ja syrjinnän arkipäiväistymisestä ja moraalisen harkinnan tärkeydestä.

87-vuotta sitten natsit ympäri Saksaa hyökkäsivät juutalaiskoteihin, liikkeisiin ja alueille. Lasinsirpalemerenä kollektiiviseen muistiin juurtunut, Kristalliyönä tunnettu pogromi laajensi tuhovoimansa pitkälle historiaan. Kristalliyön seurauksena tuomitsevia reaktioita osakseen saanut näkyvä emotionaalisen antisemitismi liitettiin entistä tiiviimmin järkeen, lakiin ja rakenteisiin.

Hitlerin päätös aloittaa rationaalinen antisemitismi tähtäsi ”lopulliseen ratkaisuun”. Puolisotilaallisten katupartioiden tulenpalavana riehunut väkivalta liitettiin kylmän systemaattiseen SS-joukkojen toimintaan.

Politiikan teoreetikko Hanna Arendt käsittelee pahuuden arkipäiväistymistä 1963 ilmestyneessä SS-upseeri Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä käsittelevässä raportissaan.

Teoksen kolme keskeistä huomiota Eichmannin tapauksesta ovat pahan banaalius, juutalaisneuvostojen johtajien yhteistyö natsien kanssa ja vastarinnan heikkous.

Teos nostetaan kerta toisensa jälkeen esiin, kun käydään keskustelua holokaustista ja eurooppalaisesta poliittisesta kulttuurista.

Arendtia syytettiin Eichmannin tekojen julmuuden ja uhrien kokemusten vähättelystä. Ehkä kriitikot eivät ole halunneet ymmärtää mitä pahan banaalius tarkoittaa.

Pahan arkisuus tarkoittaa sitä, että julmuus koostuu toinen toistaan mekaanisesti seuraavien harmittoman oloisten yksittäisten tapahtumien, kuten juna-aikataulujen tai todellisia vaihtoehtoja piilottavien käskyjen noudattamisesta – siis sellaisten tekojen ja tapojen noudattamisesta joiden seuraamuksien arvioimiseen ei tekijöillä eikä uhreilla ole aitoa mahdollisuutta tai tahtoa.

Teoksessaan Arendt kritisoi erityisesti ihmisen loputonta sopeutumisen halua, sokeaa tottelemista ja ajattelun takertuneisuutta puhtaisiin ideoihin.

Natsisaksan nousun merkittävin yksittäinen syy oli Arendtin mukaan koko maanosaa vaivannut ajattelukyvyn puute.

Arendt näki, että ”juutalaisongelmaa” työkseen hoitanut Eichmann oli ihminen, joka ei koskaan pysähtynyt pohtimaan omien tekojensa seuraamuksia.

Yhtäältä ajan henkeen kuului hurmoksellinen johtajaperiaate, jossa Hitlerin sana oli laki, mutta toisaalta arkinen mukavuuden haluisuus, taloudellinen hyötyajattelu ja omat uratavoitteet, estivät toiminnan moraalisen arvioimisen ja harkinnan.

Sen sijaan että havainnot julmuuden arkipäiväisyydestä tarkoittaisivat tekojen hyväksymistä, johdattavat Arendtin huomiot ajattelua toisaalle.

Ne johtavat huomioon siitä, kuinka tärkeää on ajattelun puhdasoppisuudensijaan tarkastella arjen toimintoja ja tekoja kriittisesti.

Paha ei ole ulkoinen uhka, vaan yhteisölliseen ja yksilölliseen toimintaan sisältyvä potentiaali.

Kristalliyötä muistetaan, jotta sama ei tapahtuisi ”koskaan enää”, mutta muisti pettää.

Historia toistaa itseään jollei muisteta arvioida käynnissä olevia prosesseja ja tapahtumia tässä hetkessä.

Jälleen monia pelottaa paitsi vainon ja vihan eskaloitumiset myös ne seuraamukset, joita kriisit tuottavat.

Pelko, viha, inho ja huoli ohjaa toimintaamme.

Mitä tapahtuu, kun käynnissä olevien jännitteiden syylliset nimetään?

Kenen oikeus toteutuu konfliktien jälkeen? Mitä muistetaan, mitä unohdetaan?

Historia opettaa, ettei näkyvät avoimet emotionaaliset konfliktit ole välttämättä tuhovoimaisin paha.

Ehkä pelottavin paha on järkeen ja malttiin vetoava halu vaientaa vaihtoehdot ja keskustelu julmuuden juurisyistä.

Halu estää tekojen ja tahdon moraalinen ja arvopohjainen arviointi.

Arkisenkin riidan tai yllättävän erimielisyyden kohtaamisen jälkeen voi tuntua järkevältä ja turvalliselta palata takaisin normaaliin päiväjärjestykseen, olla kaivelematta menneitä.

Mutta emotionaalinen konflikti on usein ainoastaan ongelman näkyvin osa.

Itse ongelma on paljon lähempänä, syvällä kulttuurissa.

Ongelma piilee turvalliseksi koettujen meidän ja turvan ulkopuolelle rajattujen ”muiden” välisissä raja-aidoissa.

Oman yhteisön hyväksyntä. Sen tarve ja kaipuu on ymmärrettävää.

Kuitenkin samalla juuri liika joukon tapoihin sopeutuminen on se mikä mahdollistaa laillistetun julmuuden järjestäytymisen. Vihan ja syrjinnän asettumisen arkiseen toimintaan, byrokraattisiin tavanmukaisiin mekanismeihin ja jokapäiväiseen päätöksen tekoon.

On helppo yrittää väittää, ettei karismaattisten johtajien hirmuvalta kosketa demokraattista ja liberaalia Suomea.

Me emme ole fanaattisia, me olemme rationaalisia, järkeviä.

Silti rasistiset ideologiat ovat tunnetusti osa jokapäiväistä poliittista ja kansainvälistä asemoitumistamme.

Mekin etsimme lakkaamatta vihollisia ja syyllisiä joukostamme, ulkopuoleltamme, muista.

Ja me suomalaiset kaipaamme ajattelumme avuksi sääntöjä ja auktoriteetteja, joiden sana on laki.

Holokaustia ja sen lakiin kohdistuneita vaikutuksia tutkinut Michael Scott Bryant muistuttaa, että karismaattisten johtajien lumovoima mahdollistuu hengellisen johtajuuden keinovalikoimilla.

Karismaattinen johtaja on profetiaalinen hahmo toimiessaan valtansa laillistavista ylärakenteista piittaamatta ja erityisesti martyyrisuudessaan.

Profetiaalinen martyyri kokoaa tuekseen kaltaistensa väärinkohdeltujen joukon ja lupaa kannattajilleen maineen ja arvostuksen palautuksen, kukoistuskauden pelastuksen.

Meille järkeville maltillisille on aivan yhtä helppoa syyttää virheistämme ja synneistämme näitä yksittäisiä valtaapitäviä martyyrijohtajia, kuin heidän on syyttää omiavihollisjoukkojaan kansan arjen ongelmista.

Vihollista voidaan tavalla tai toisella etsiä aina aidan toiselta puolelta.

Kun ”hyvien” ja ”pahojen” välisten rajojen pystyttämisen tielle on kerran lähdetty, voidaan syrjivää mallia soveltaa ja vihaa kohdistaa kehen tahansa.

Syyllinen nimetään terroristiksi, maahan tunkeutujaksi, elätiksi, friikiksi.

Kansakunnan huonoon tilaan syyllinen on jokin huono ja heikko aines, liian laiskat, köyhät, ahneet, rikkaat, tyhmät tai väärällä tavalla viisaat.

Suomessa syytetään kaikesta myös säätä, hallitsemattomia luonnon voimia, elukoita, petoja, kieroon kasvaneita, saastaisia, loisia, sairaita ja muita luonnon oikkuja.

Mikä ja kuka tahansa kelpaa kovan kohtalon pojan, hybrikseen ajautuneen profeetan viholliseksi.

Edes karismaattinen johtaja ei tietenkään pysty luomaan maailmaansa yksin.

Ei edes yksi lahko tai ryhmä yksin.

Rakenteelliseen ja systemaattiseen julmuuteen tarvitaan laumoja ja kansoja, jotka ovat valmiita ottamaan epäluulon, epäluottamuksen ja vihan osaksi kollektiivisia toimintatapojaan.

Ihmisiä, jotka eivät halua tai jaksa arvioida tekojensa seuraamuksia.
Ihmisiä, jotka ovat valmiita sopeutumaan ja tottelemaan auktoriteettaja

Laumoja, jotka oikeuttavat ja kehystävät yksipuolisen vallan kuvan.

Tarvitaan jaettua tahtoa valtaan.

Tarvitaan meitä tavallisia ihmisiä, ihmisiä, jotka ovat halukkaita osoittamaan sormella, tuossa on syyllinen kaikkiin ongelmiini.

Lisäksi vihan ja väkivallan kehään tarvitaan jaettu ymmärrys turvallisista ja tavallista ”meistä”.

Tavanmukaisuuden lämmin syli, samanmielisten, saman näköisten ja tapaisten joukko, johon ”nuo oudot muut” eivät kuulu.

Tuo ja tuo ei ole osa minun Suomeani.

Mutta me kaikki täällä olemme juuri nyt osa Suomea, osa Eurooppaa, osa länsimaita ja tämän planeetan sosio-ekologista systeemiä.

Rasistit ja rasismi on osa Suomea, osa Joensuun historiaa ja nykypäivää

Kun kristalliyön jälkeinen aamu valkeni, virallinen selitys tapahtumista etsi syyllisiä uhreista.

Kuten niin usein, se, joka syyttää on toden näköisesti itse syyllinen.

Siksi vihan syitä ja vihan mahdollistajia on kyettävä etsimään peilistä, meistä, tavallisista ihmisistä ja meidän jokaisen kohtaamista tavanmukaisista tavoista.

Täällä itäisessä Suomessa syitä ja ratkaisuja tulee erityisesti etsiä siitä käsityksestä mitä on olla eurooppalainen, suomalainen, karjalainen.

Elämme rajalla, niin identiteettimme, sijaintimme kuin tulevaisuutemmekin suhteen.

Olemmeko kykeneviä kohtaamaan tulevaisuuden haasteet ja muutokset ilman syyllisten etsintää ja ilman menneiden traumojen ja kaunojen vuoksi kipinöivää pelkoa, vihaa ja inhoa?

Jos omaa oloa helpottaakseen nimittäin etsii syyllistä, voi syyttely kääntyä äkisti itseä vastaan.

Palaute on välitön.
Voima ja vastavoima.
Konfliktien päättymätön kaksoiskierre.

Se on syytä muistaa.

On syytä muistaa, että on olemassa syyt, että konfliktien ja eturistiriitojen lakaiseminen konsensusmaton alle ei auta, sillä maltillinen vaikeneminen mahdollistaa myötäilyn ja vihan hiljaisen sulautumisen kulttuuriin.

On syytä muistaa, mutta on myös syytä tehdä uusia parempia muistoja. Tulee kääntää kriittinen katse ympäröiviin tapahtumiin ja lakata pelkäämästä.

Menneitä täytyy yrittää muistaa siksi, että kipeiden asioiden kohtaaminen mahdollistaa traumojen käsittelyn ja toisin tekemisen.

Yhteisön hylkäämäksi, torjumaksi tai nöyryyttämäksi tuleminen synnyttää häpeää, katkeruutta, turvattomuutta ja koston ja vallan tahtoa.

Meidän täytyy antaa vaiennetuille ihmisille mahdollisuus ilmaista itseään, elää osana yhteisöä ja tavoitella unelmiaan.

Meidän täytyy luoda sellainen moninainen, joustava ja elämän virtaa sykkivä kulttuuri ja paikallisidentiteetti, joka ei perustu ulkopuolelle rajaamisen mekanismeihin.

Ideologisia taisteluita tärkeämpää on kyky arvioida tavoitteitamme ja tekojamme harkiten.

Kaikkein tärkeintä on kohdata toinen ihminen tässä hetkessä, jossa elämme, sivistyneesti.

Sivistys ei ole järkevinä pidettyjen asioiden ja asenteiden mekaanista toistamista, rationaalista tunteettomuutta, aikatauluja ja lukuja, yhden totuuden väkivaltaista vakiinnuttamista, vaan historian muistamista ja uudelleen arvioimista niin että voimme suunnitella harkiten ja luovasti parempaa tulevaisuutta kaikkia yhteisön nykyisiä ja tulevia jäseniämme huomioiden.

Kiitos.

Tekstin laatimisen tukena käytettyjä lähteitä:

BRYANT, MICHAEL SCOTT 2024: When ´charisma,´´er, Trumps all else. Luettavissa, www.newenglanddiary.com

BRYANT, MICHAEL SCOTT 2023: Kristallnacht, 85 years ago, marks the point Hitler moved from an emotional antisemitism to a systematic antisemitism of laws and government violence. Luettavissa, www.theconversation.com

ARENDT, HANNAH 2016/1963: Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Suom. Jouni Tilli ja Antero Holmila. Alkuteos Eichmann in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil, 1963). Jyväskylä: Docendo.

Ks. myös, neliosainen dokumenttisarja, Hitler, natsismi ja kolmannen valtakunnon tuho. Ohjaus Joe Berlinger. Netflix.