MAALISKUU ON NAISTEN OIKEUKSIEN JA TASA-ARVON KUU: PUHUTAAN POJISTA JA HIERARKIOISTA!

Tapasin viimekesänä miesasiamiehen. Hän oli ensisilmäyksellään vakuuttunut siitä, että olen juuri hänelle sopiva puoliso, kunnes sai tietää, että olen feministi. Feminismi on edelleen ja ehkä jopa enenevissä määrin monelle punainen vaate. Moni kiirehtii korostamaan, ettei ole feministi, ”kannatan kaikkien tasa-arvoa”. Tätä tosin myös intersektionaalinen feminismi nimenomaisesti tarkoittaa, eri taustatekijöiden huomioimista epätasa-arvoa tuottavien asetelmien purkamiseksi. Täten myös miesten ja poikien oikeudet ja niiden tunnustaminen ovat osa feminististä keskustelua. Sukupuolittuneista valtarakenteista kärsivät myös miehet. Tämä lie suurimmalle osalle jo tuttua. Läksyttäminen ja tiedon lisääminen palkkaeroista tai sukupuolittuneesta väkivallasta ei auta. Väitän, että sukupuolten kohtaamattomuus ja ahtaiden konservatiivisten arvojen paluu johtuu tiedon ja sivistyksen puutteen sijaan yhtäältä miehisen sukupuoliauktoriteetin osittaisesta aseman, etujen ja oikeuksien menettämisestä, mutta toisaalta myös vieraantumisesta. Siis kokemuksiin sijattomuudesta trendikkäässä ja yleistyneessä feministisessä tasa-arvokeskustelussa.

Hilla Körkkö pohtii maaliskuussa ilmestyneessä Uusi Juttu-median jutussa ”Hirviöiden aika” voisiko myrkkypuheen ja kovien arvojen yleistymistä pitää vastareaktiona 2010-luvun hyvesignaloinnille. Intersektionaalisen feminismin yleistymisen seurauksena, sen epämääräisesti määriteltynä synonyymisena jatkeena on pidetty cancel-kulttuuria. Mitään ei saa enää sanoa, ammatinharjoittajat menettävät töitään paljastuttuaan väkivaltarikollisiksi tai muunlaisiksi m*****ksi. Ihmishistorian ja mielenterveysongelmien väkivaltainen todellisuus on tabu, josta saa puhua ainoastaan korjaavan hyvinvointidiskurssin kehikossa. Pahoinvoinnin ja ulossulkemisten tuottama viha, konfliktit, rasismi ja erilaiset pikkuporvarillista turvallisuuden tunnetta horjuttavat rumat ja kansankieliset puheenvuorot, halutaan kieltää. Tosin kiellon ja julkisessa tilassa vastuullisesti toimimisen välillä on aste-eroja, mutta kiellolta se varmasti tuntuu, jos tehdyn virheen jälkeen heilahtava punainen kortti vie toimeentulon ja maineen. On mielestäni ihan uskottavaa ajatella, että hyvesignaloinnin, siis tekopyhyyden ja kaksinaismoralismin vastalääkkeeksi syntyy radikaaleja ihmiselämän paheita ja brutaaleja muotoja syleileviä vastavoimia. En tiedä mitä ironian lajia sananvapautta julistava radikaali konservatismi tasa-arvoa vastustaessaan edustaa, mutta jotenkin kierolla tavalla tuttua ja turvallistakin kolikon pyörittelyä se tuntuu monelle edustavan. Useat reagoivat tämän absurdin hirviön edessä nauraen. Voi kuinka typerää ja höpsöä Trumpin ja Persujen populismi onkaan! Nauru lohduttaa, kun pelottaa.

Tapaamani miesasia mies totesi faktuaalisena tosiasiana, eli mielipiteenään minulle, ettei tasa-arvo ole mahdollista. Totesin tuolloin, että niin, ei olekaan. Mitä tarkoitin? Tarkoitin, tai olisin halunnut tarkoittaa, että näin isojen lausumien yhteydessä olisi hyvä hiljentyä pohtimaan, mitä tasa-arvo oikeastaan edes tarkoittaa. Maaliskuun, Minna C:n päivänä ja vasta vietetyn naisten päivän aikaan sen soisi tarkoittavan naisasianaisten yhteiskunnallisten saavutusten, naisten työn ja muiden mielipiteiden kunnioittamista. Mutta kuinka 1800-luvun tasa-arvoajattelu asettuu 2000-luvulle?

Kirjailijana Minna Canth edustaa realismia. Realismissa yhteiskunnallisia ongelmia tarkastellaan ”realistisesti”. Toisin sanoen Minna Canthin yhteiskunnalliseen tasa-arvokehitykseen lainvoimaisestikin vaikuttaneet teokset rakentuivat sellaisen todellisuusperiaatteen varaan, jossa kielen ja fiktiivisten kertomuksen vielä uskottiin voivan kuvata moraalisesti ja psykologisesti uskottavalla ja demokratiaa lisäävällä tavalla yhteiskuntaelämän todellisuutta. Tämä kielellinen todistusarvo on sittemmin menetetty, ei siksi, etteikö mikään enää olisi totta, vaan siksi, että kielen ja todellisuuden suhteet on sittemmin todettu moniäänisiksi, monimutkaisiksi ja viittaussuhteiltaan katkoksisiksi. Vilkastunut mediamaisema tuo raadollisella tavoin esiin sen, kuinka ehtymättömän runsas ja ristiriitainen demokraattisen tilan erimielisyys on. Tämän kaaoksen hallinnassa on ymmärrettävää, että rajoja ja järjestystä halutaan muodostaa jälleen kerran jakamalla asioita binääripareiksi, siis asettamalla keskustelut, poliittiset asetelmat, todellisuus, sukupuolet, traditiot ja arkisemmat mielipiteet mustavalkoisiin joko tai -asetelmiin. Näin toimii myös vaalikoneet. keskenään ristiriitaisten, mutta yhtäaikaisesti vaikuttavien ja samanarvoisten näkemysten ja asemien ilmaiseminen niiden kautta on mahdotonta. Vaalikoneille ehdokkaat ja äänestäjät jaetaan sellaisiin leireihin, jotka eivät koskaan kohtaa toisiaan. Koneiden ja todennäköisyyksien laskennallinen kieli ymmärtää pääsääntöisesti vain ykkösiä ja nollia.

Mutta sitten 1800-luvun, paremman ymmärryksen ja tiedon prosessoimisen laajentuneiden mahdollisuuksien vallitessa ei toivoisi enää olevan syytä redusoida todellisuutta, ihmistä ja ihmisten toimintaa todennäköisyyksiin ja arkkityyppisyyksiin. Näin toimi realismi. Ja näin toimii myös kirjoittajan taustojen oikeellisuudesta ja tapahtumien tosielämäsuhteesta kiinnostuneet lajit, jotka sotkevat fiktion ja dokumentin lajeja. True crime, autofiktio, elämäkerrat ja muut viihdyttävät yksinkertaistetut totuudet kiinnostavat sitä enemmän mitä ihmeellisemmäksi ja hämmentävämmiksi julkisen vallan sadut yltyvät.

Todellisuus on kuitenkin satua ihmeellisempää. Todellisuus on monimutkainen asetelma, jossa oman paikan, oman arvon ja oman toiminnan suuntia on vaikea määritellä. Silti haluaisimme ymmärtää ihmisiä identiteetteinä, persoonallisuustyyppeinä, intjp, bipok, sininen, punainen, narsisti, hullu ämmä, introvertti, ekstrovertti, Pertti. Lisääntyneet kategoriat auttavat parhaimmillaan lisäämään itseymmärrystä, mutta kehottavat pahimmillaan määrittelemään ja sulkemaan ihmisen leimalliseen ja esimerkinomaiseen laatikkoon. Vaikka henkilökohtainenkin on poliittista, joskus tuntuu unohtuvan, ettei ihmisten yksityiset asiat ja ominaisuudet välttämättä edusta yhtään mitään asiaa tai agendaa. Sisäistetty kapitalismi ohjaa kuitenkin epämääräisten mahdollisuuksien viidakkoon eksynyttä postmodernia eläintä muodostamaan itse itsestään tuotteistettavissa olevan tyyppi-tyypin, brändin, jonka osaaminen ja hyveellinen habitus on eduksi verkostoitumisessa, työ- ja parisuhdemarkkinoilla.

Vallan, oikeuksien ja roolien jaot perustuvat kuitenkin loppu viimeksi työn ja tehtävien jaolle. Yhteisöllisessä elämässä on päätettävä ja kyettävä perustelemaan se, miten resurssit jaetaan ja peritään. Valta ja auktoriteettiasemat eivät tietenkään enää kuulu automaattisesti miehille. Kulttuurista pääomaa saa myös Pertti perusduunarin tuloilla, jos niillä kykenee hankkimaan salijäsenyyden, valkoisen sohvan, pari ulkomaan matkaa vuodessa ja Teslan. Vastaavasti myös Fjällrävenin Kånken repulla, polkupyörällä ja Lapin vaelluksilla voi lunastaa saman aseman. Hierarkkisen sommitelman muoto ei liity ainoastaan tulotasoon, omistuksen määrään tai koulutukseen. Ei välttämättä edes arvopohjan eroihin, vaan sopiviin, tavanmukaisiin ja esteettisiin ryhmään kuulumisen muotoihin. Keskiluokkaisen arvontunnon piiriin tuskin pääse metrohousuilla ja seksistisillä jutuilla tai luettelemalla Metallican vuoden 1991 maailmankiertueen tapahtumapaikat ja biisilistat ulkoa.

Sarkastisesta sävystä huolimatta olen oikeasti sitä mieltä, että nuorten miesten riskit vieraantua niin sanotun hyväksytyn kanssakäymisen piiristä ovat todellisia. Yhtäältä kankeat perinteiset mallit eivät ole enää todellinen vaihtoehto nuorelle tai edes jo keski-ikäistyvälle miehelle. Harva mies osaa kaataa puuta, rakentaa taloa, korjata omaa sähköautoaan tai vietellä modernia oman arvon tuntoista naista. Silti vaikkapa erilaisista peleistä, tytöistä, internetkulttuurista, moottoriajoneuvoista ja junttivitseistä innostuva, hauska, voimakkaasti tunteva, muista huolehtiva ja kiltti mies haluaisi tulla arvostetuksi juuri sellaisena kuin on. Ryhmään kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarve on kaikkia erilaisia ihmisiä yhdistävä primitiivinen tarve. Ryhmän ulkopuolelle jääminen ja omaan elämään vaikuttavien kompleksisten rakenteiden tuntemattomuus ei ehkä ole modernille miehelle yhtä suuri riskitekijä kuin lauman ulkopuolelle, ja luonnon armoille jääminen oli luolamiehelle, mutta evoluutio ei ole ikävä kyllä kasvattanut kehojamme tuntemaan toisin. Ympäristön muutokset ovat solutason muutoksia monin verroin nopeampia. Jos ainoa kokemus sosiaalisesta tilasta on erillisyys, on itsellisesti ajattelevan ihmisen luonnollinen reaktio sisuuntuminen, katkeruus ja viha normeja kohtaan. Kyllä minäkin vastustan asioita ja ilmiöitä, jotka eivät tunnu hyväksyvän minua omana itsenäni, jotka satuttavat ja tuntuvat epäreiluilta. Siksi pojille, niin kuin tytöille ja muun sukupuolisillekin, tarvitaan monenlaisia sosiaalisesti hyväksyttäviä ja helposti lähestyttäviä tapoja osallistua ja kohdata samanmielisiä ihmisiä. Myös ikäviä tunteita, kuten vihaa, kiukkua ja ahdistusta pitää voida purkaa turvallisesti. Jotta perheeseen, varallisuuteen, asuinpaikkaan tai muihin taustatekijöihin liittyvät aspektit eivät vaikuttaisi kenenkään pojan mahdollisuuteen toteuttaa itseään mielekkäässä yhteydessä muihin ihmisiin tulee pojille olla tarjolla riittävästi poikia kiinnostavia hyviä harrastuksia ja identifioitumisen malleja. Ainoaksi oman arvon tunteen kulttuuriseksi tarttumapinnaksi ei saa jäädä erilaiset radikaalit ja rikolliset jengikulttuurit tai nettiaktivismi.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Tai kuten oikeampi käännös kuuluisi vapaus, tasa-arvo ja veljeys. Arvoliberaalin ajattelumme kunniakasta ja radikaalia juurta muistellessamme on ajateltava edelleen aktiivisesti sitä mitä ja ketä varten tasa-arvo on. Ei niin kauan aikaa sitten tasa-arvo merkitsi lähinnä julkista sfääriä hallinneiden vapaiden miesten keskinäisesti tunnustettua saman arvoisuutta, ihmisarvoa, joka kuului valkoiselle heteromiehelle. Sittemmin liberaalin ajattelun ja sen mukaisten arvojen on ajateltu kuuluvan muillekin. Siksi ”wokeismi” ei ole mielestäni millään muotoa radikaalia vaan ilmeinen läntisen perinteen globalisoitumisen, uusien ajatusten, uusien maailmojen ja uuden vallanjaon historiallisen murroksen edelleen käynnissä oleva jatkumo. Ei ole historiaa ja tarinaa, joka oli totta silloin ja tilaa, joka on sen seurauksena totta nyt. Me kierrätämme aivan samoja maapallon resursseja ja ajatuksia, joita valjastettin ihmiskunnan käyttöön teollistumisen alussa. Nyt teemme sen tilanteessa, jossa uudet teknologiat ja tieteellisten löydökset pakottavat öljystä elävään pääomavaltaan kytkeytyvät sommitelmat puolustuskannalle. Ilmeinen ja vaikea totuus on helpointa peittää riittävän käsittämättömillä valheilla.

Sanojen ja tapahtumien järjestyksillä ja merkityksillä on silti väliä. Niillä on väliä, vaikka satujen juonikaavioista oltaisiinkin jo valmiita luopumaan. Tasa-arvoa ei nimittäin ole ilman yksilönvapauksia eikä veljeyttä, ihmisten välistä toveruutta ilman vapauksien ja vastuiden mahdollistamaa arvonantoa.

Miksi sitten jaoin miesasiamiehen näkemyksen siitä, ettei tasa-arvo ole mahdollista? Koska tasa-arvo sotketaan liian herkästi yhtäläisyyteen. Sekaannus johtuu siitä, että tasa-arvosta puhuttaessa mainitaan, että ihmisillä tulee olla yhtäläiset mahdollisuudet taustoistaan riippumatta. Tämä on ihanne ja tavoite. Ja ihanteet harvoin ovat sellaisenaan olemassa tai olemassa oleviksi asiantiloiksi muutettavissa olevia muodostelmia. Siksi ensinnäkään väite jo saavutetusta tasa-arvosta ei voi olla totta. Mutta en ikävä kyllä usko, että se koskaan tulee olemaankaan totta sellaisenaan. Tämän seikan ymmärtääkseni intersektionaalinen feminismi tunnistaa. Se pyrkii huomioimaan olosuhde-erot, jotka vaikuttavat resurssien, erilaisten pääoman muotojen ja mahdollisuuksien jakautumiseen eri ihmis- ja eliöryhmien kesken. Näiden erojen ja asiantilojen ei feministisessä ajattelussa kuitenkaan ajatella johtavan konservatiiviseen tai tilastotieteelliseen kehäpäätelmään, jossa vallitsevien asiantilojen pohjalta johdetaan suoraan lauselmia siitä, kuinka asioiden tulisi olla. Tasa-arvo tai muut kuin taloudelliset arvot ylipäätään eivät ole utooppisia asiantiloja, vaan utopistisia lauselmia, joiden avulla ihmisten on mahdollista tavoitella parempaa ja toimia tapojen ja tottumusten ja auktoriteettien käskyjen lammasmaisen tottelemisen sijaan myös vapaan tahdon ja luovan ajattelun ohjaamina. Tasa-arvo on lauselma, joka myöntää sosiaalisista hierarkioista vapaan elollisen entiteetin itseisarvon. Tasa-arvo on näin ollen utooppinen työkalu, jonka avulla huonosti perustelluista hierarkioista vapautettua todellisuutta ja yhteiskuntaelämää voidaan rakentaa reilummaksi kaikille.