Täällä taas
Oon miettinyt paljon niitä ihmisiä, jotka eivät pelkää. Niitä ihmisiä, jotka eivät odota jokailtaisen pahan olon saapumista ja ahdistu sitten, kun se jokailtaisesti taas saapuu. Niitä ihmisiä, jotka osaavat ajatella kärsimyksien kuuluvan elämään, eivätkä pysäytä koko olemassaoloaan ja onneaan vain odottaakseen näiden kärsimysten poistumista toisaalle. Niitä, jotka menevät ja tekevät, eivätkä anna mielen estää. Sellainen olin vielä jokin aika sitten itsekkin.
Kun olen talven jälkeen noussut ylöspäin jostain mieleni maakuopasta, olen kiivennyt, taistellut ja hikoillut niin ettei tosikaan. Nähnyt, että tuolla ylempänä se vastaleikattu nurmi ja sininen taivas häämöttää ja mun on päästävä sinne takaisin. Ja kun pian olen jälleen pinnalla, aion pestä mullan pois vartaloltani ja huomata, että sieltä alta paljastuu sellainen minä, joka on taas vähän vahvempi ja viisaampi. Vähän eloisampi, luottavaisempi ja ennenkaikkea pelottomampi. Olen kiivennyt sen saman matkan ennenkin, pienenä ja vapisevana yhdeksäsluokkalaisena. Pystyin sillon, pystyn nytkin.
Ja sitten saapui päiviä, kun en pelännyt. Ihania päiviä.
Niinä päivinä olen esimerkiksi istunut pihakiikuissa, silitellyt lampaita (!!!), juonut hyvää siideriä rannalla ja puistoissa. Olen kirjoittanut parvekkeella, maannut sohvalla jalat ylhäällä ja kuunnellut silmät suljettuna äänikirjoja. Olen leiponut mokkapaloja, matkustanut kanatortilla-aterian kanssa taksilla tyytyväisenä kotiin muiden suunnistaessa baariin ja pitänyt junassa toisen kädestä kiinni matkalla kotikotiin. Olen kiipeillyt lintutorneihin ja seikkaillut hiljaisissa metsissä, käynyt puskapissalla huolestuttavan monesti lämpimien päivien määrään nähden, syönyt kilotolkulla vadelmia ja ostanut kukkia maljakkoon.
Olen myös haaveillut kuukausia omasta puutarhasta (tässä välissä annan äidilleni luvan nauraa epäuskoisesti). Sellaisesta rehevästä, jossa vois möyriä, nyppiä, istuttaa, kastella, haravoida ja nukkua pihakeinussa joka päivä. Oma puutarha, omenapuut, hiljaisuus. Ei ole edes huvittanut kreisibailata Dynamon tanssilattialla aamuneljään asti miesmuistiin, kun vielä syksyllä se tuntui melkein harrastukselta.
Että sellaista kuuluu. Kuoppia ja aurinkoa. Tänään olen syönyt vadelmia, suklaamoussea ja mehujään. Saanut ainakin sata suukkoa. Ja kun ei sitä puutarhaa ole vieläkään tuon minimaalisen parvekkeen tilalle ilmestynyt, päätin panostaa pitkästä aikaa tähän toiseen sielua ruokkivaan harrastukseeni. Eli kamut täällä ollaan taas, toivottavasti ainakin kaikkina seeesteisinä kesän vapaapäivinä ja sateisina aamuina. Toivottavasti roikutte mukana <3
