Keltainen toukokuu

Keltainen toukokuu saapui. Sormien ulottuvilla on se jokavuotinen innostus tulevasta kesästä, vuodesta, elämästä. Mun mielestä uutta vuotta pitäis juhlia aina kesän jälkeen. Silloin, kun syyskuu alkaa ja kaikki muuttuu vähän joka kerta. Kesä on se kohokohta, joka on hassusti ajasta irrallaan. Pieni nuoruuden välisoitto tauottamassa elämää.

Aurinkoa on luvattu ihanasti jokaiselle päivälle. Tähän mennessä on jo kerätty lisää pisamia, juotu paljon viiniä, istututtu jokirannassa katsellen onnellisia ihmisiä, oltu itse niitä onnellisia ihmisiä. Leikkasin hiukset lyhyiksi, tanssin Vestan keikalla, opettelin aamuyöllä skeittaamista ja katsoin Himym:in kaudet läpi jotain tuhannetta kertaa. Vapusta taas jäi erityisesti mieleen hetki, kun kävelin kotiin ylppärilakki päässäni ja pitsalaatikko käsissäni noin puoli kuudelta aamulla ja naapurin setä lenkkeili koiran kera vastaan. Huikkasin pirteät moikat, johon hän vastasi tuomitsevan kuuloisella huomenella. Se muuten oli ensimmäinen keskustelumme koskaan.

Tällä hetkellä istun sängyllä koittaen imeä viimeisetkin ilta-auringon rippeet itseeni. Kaipaisin kovasti mun elämään nyt stressittömyyttä ja parvekkeen. Huomiset pääsykokeet muljahtelee inhottavasti vatsanpohjassa aina välillä. Yritän kuitenkin muistaa paapan sanat ”ei sulla oo vielä mikään kiire minnekkään” ja päästää irti kaikista inhottavista ajatuksista siitä, että ois pitänyt tehdä jotain enemmän ja ruoskia itseä koulutehtävien ja töiden välissä vähän useemmin. Onneksi seuraaviin kokeisiin on vielä parisen viikkoa aikaa. Niitä mä odotan kauhun lisäksi jopa innolla.

Koulukin muuten loppuu perjantaina. Se tuntuu uskomattomalta ja jännittävältä. Oon kovin kiitollinen koko kuluneesta vuodesta. Se on tehnyt tosi, tosi hyvää. Hullua ajatella, että yks ajanjakso loppuu pian ja kaikki on yhtä kummaa kysymysmerkkiä jälleen. Oikeestaan oon onnellinen siitä kysymysmerkistä. Oon onnellinen siitä, että viime vuonna tähän aikaan ajelin ilman päämäärää iltaisin, itkin Paperisiiville juna-asemilla ja pelkäsin, etten koskaan uskalla lähteä. Hitto vie oon ylpee itestäni, että oon nyt tässä missä oon. Ei aina tarvi tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Pitää vain mennä sinne minne sielu vetää. Tai jotain sellaista. Pitää uskoo itseensä ja siihen, että tietää jossain syvällä sisimmässään, mitä pitää muuttaa, jotta onni ois ees askeleen lähempänä.

Sellaista mä oon miettinyt tänään. Kuvissa ystäviä ja aurinkoa. Kaks lempiasiaa.