Aurinko, sinä sanoit kun katselimme kuuta

Kuu näytti kiehtovalta kaupungissa, joka oli koti kaksikymmentä vuotta. Aurinko laski joen taakse ja linnut kirkuivat solinan kanssa kilpaa. Missään ei ollut ketään, kamera tarkensi jatkuvasti hyttysiin. Sen joen rannalla voisi istua tuntikausia. Jos siis niitä hyttysiä ei olis.
 
Oon nukkunut kotikotona nyt kaksi yötä. Yhteensä 22 tuntia. Vaivuin unenomaiseen kuplaani jo bussimatkalla. Viiden tunnin Onnibus-hengaukseen mahtui kolmet päiväunet. Välillä heräsin vaihtamaan asentoa, koska pakarat puutuivat ja koska ikkunasta on kiva katsella kyytiin tulevia tyyppejä. Mietin usein mihin ne on matkalla. Ehkä ne pakenee jotain tai odottaa, että ne saa suudella pitkästä aikaa rakasta ihmistä. Tai ehkä ne ei oo ite ees varmoja siitä, mihin ne on menossa. Vastauksia mä tuskin saan koskaan tietää. Vois joskus alkaa kysymään.
 
Parasta kotikotona on se, kun saa istua apukuskin paikalle hyvän ystävän viereen ja kääntää autoradiosta volat kaakkoon. Mennä mäkkäriin hakemaan isot ranskalaiset ja kokista ja laulaa Hölmön Rakkauden tahdissa niin lujaa kun keuhkoista lähtee. Sitä me tehtiin ennen monta kertaa viikossa. Ajeltiin vain paikasta toiseen ilman päämäärää ja katsottiin, miten aurinko laski ja kylä hiljeni. Odotettiin jotain jännittävää tapahtuvan, mutta harvemmin mitään tapahtui. Joka kerta ajettiin vielä vähän pidemmälle. 
 
On hassua, että se kaksikymmentä vuotta kestänyt elämä täällä on enää vain muisto. En tiedä, koska siihen ajatukseen tulee tottumaan. Tuskin milloinkaan. Mä toivon ettei milloinkaan. En mä täällä enää osais elää, mutta hengähtämään on hyvä palata. Viha-rakkaussuhde on muuttunut muuton mukana pelkäksi rakkaussuhteeksi. Jotkin asiat tarvitsee kai vain vähän enemmän tilaa, jotta niitä taas osaa alkaa rakastaa. Tarkalleen 343:n kilometrin verran.