Yhtäkkiä on aikaa

Yhtäkkiä on aikaa kirjoittaa. Koulu ohi. Pääsykokeet ohi. Kesä, vapaus, kysymys, jos toinenkin. 

Ensivuodesta ei ole tietoakaan. Missä tuun asumaan, mitä tuun tekemään, mihin päätymään. Se on kutkuttavan jännittävää ja lamaannuttavan kauhistuttavaa. Elämä kun voi tarjota vaikka ja mitä, kunhan vain osaa ensin päättää mihin suuntaan lähtisi seuraavaksi kulkemaan.
 
Oon viimepäivinä tuijotellut paljon ikkunasta ulos hiljaisuudessa. Välillä maannut lattialla ja katsonut miten auringonvalo kimaltelee vihreäksi puhjenneiden koivunlehtien väleistä tuulen tahdissa. Välillä ihmetellyt kirkkaan oranssia muuria koristavaa murattia ja sitä, miten kivalta rumat ulkoroskiksetkin siinä valossa näyttävät.
Töiden jälkeen oon tutkaillut taivaalla möllöttävää kuunsirppiä ja miettinyt, miten paljon tahtoisin olla ihminen, joka maalais, säveltäis tai kirjoittais luovuuspäissään läpi yön ja sais aikaiseksi jotain ihan helvetin mahtavaa. 
Sellaista oon tehnyt, kun mulla onkin ollut yhtäkkiä aikaa.
 
Ja eilen palasin muutamaksi päiväksi maalle. Oon kaivannut kovasti landekesää. Pihakeinua, jolle oon nukahtanut keväisinä iltapäivinä kymmeniä kertoja, pyöräilyä, hiekkamonttuja ja omaan altaaseen pulahtamista suoraan ulkosaunasta. Oon kaivannut siskoa, grilliruokaa, autolla ajamista ja sellaista kliseistä lakeusmaisemaa, jossa pellot täyttyvät heinäpaaleista ja voikukista.
Tänä kesänä oon päättänyt elää. Mieleni mukaan. Löytää uuden asunnon. Ehkä säästää jopa rahaa. Oon päättänyt luoda. Aion kirjoittaa, lukea, kuvata ja laulaa.  Kirjoittaa vähän lisää. Hengittää syvään, sisään ja ulos ja hyräillä salaa töissä. Aion löytää tasapainon stressin ja stressittömyyden välillä. Se kun on mulle aina ollut kauheen hankalaa. 
 
Ja nyt päätän jatkaa Maria Veitolan kirjan kuuntelua auringonpaahteessa ja imeä lisää pisamia kasvoihini. Suosittelen kyseistä kirjaa kaikille. Hitto miten inspiroiva tyyppi. 
 
Kuvituksena ihania Nathaniel Russelin tekosia. Nää tekee mut jostain syystä tosi onnelliseks nyt.