17.12.2011

Tasan vuosi sitten lauantaiaamuna tikkutesti näytti kahta punaista viivaa. Se toinen viiva oli hyvin haalea, mutta viiva se oli (kun katsoi kirkkaassa valossa). Nörttikin piti herättää arvioiomaan viivan laatua:

”Katso nyt, eikö olekin viiva? Onko se? Vai näänkö vain mitä haluan..?”

”Rakas, on siinä viiva.”

Ystävälleni laitoin viestin:

”Mä oon kai sit niinku vähän raskaana, se viiva oli niin haalea.”

”Voi kuule, ei se haaleakaan viiva tyhjästä tule ;)”

Olin suunnitellut tekeväni testin vasta sunnuntai aamuna, ettei hyvien tai huonojen uutisten jälkeen pitäisi lähteä töihin, mutta en enää malttanut elää epävarmuudessa. Kun testin jälkeen lähdin aamuvuoroon töihin, en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Ainakin tärisin jännityksestä ja onnesta ja yökkäilin kiihtyvään tahtiin. Vanhempi työkaveri varmaan näki naamastani, mitä uutisia olin aamulla saanut, mutta ei kysynyt asiasta kuin vasta seuraavalla viikolla.

Kuvotus oli alkanut jo viikkoa ennen minkään maailman viivojen näkymistä, joten uskalsin jo hieman toivoa positiivista tulosta. Sen parempaa joululahjaa tuskin tulen enää saamaan.

Siitä alkoi tähän mennessä jännittävin ja pisin vuoteni. En ole koskaan aikaisemmin laskenut viikkoja niin tarkkaan, enkä syönyt niin valtavaa määrää kurkkupastilleja. Niiden avulla selviydyin lähes koko raskauden kestäneen kuvotuksen ja asiakaspalvelutyön ikävästä yhtälöstä.

Tuolla se silloin riisinjyvän kokoinen tuotos nyt nukkuu koko 6,2 kilon ja 62 sentin tuomalla elämänkokemuksellaan, omassa sängyssään maailman suloisimmin tuhisten.