33 + 3
Tänään tulee raskausviikkoja täyteen 33 +3. Samana päivänä ikuistettiin pyöreä olemukseni myös Tyttöä odottaessani lähes kaksi vuotta sitten. Tuntumat muistikuvien mukaan ovat aika samanlaiset: vatsa valtaa alaa kehosta yhä enemmän painaen muita elimiä tieltään sekä ylhäällä että alapuolella. Kävely on muuttunut vaappumiseksi ja ylösnousu sohvalta sekä sängystä suunnittelua vaativaksi projektiksi. Kodin ulkopuolella liikkuessani mieluusti olen koko ajan kartalla siitä, missä lähin WC sijaitsee.
Rumpeli (ja juurikasvu) vuosimallia 2012
Painoa on kertynyt suunnilleen samat lukemat kuin Tyttöä odottaessa. Olo on kuitenkin hieman aktiivisempi nyt kuin kaksi vuotta sitten, ehkä johtuen säännöllisestä päivä- ja ruokarytmistä – nyt ei ehdi torkkua päikkäreitä aina kun huvittaa ja herkkuja on vähemmän aikaa syödä ahneen naperon valvovan silmän alla.
Torpedomaha (ja samainen juurikasvu) vuonna 2014 (note to self: varaa kampaaja)
Aikaisemmin pidin sukupuolen arvailua mahanmuodon perusteella hieman humpuukina, ajattelin mahan muotoon vaikuttavan enemmänkin äidin ruumiinrakenteen kuin sisällä muhivan lapsen sukupuolen. Mutta kuten oma äitini sanoi viimeksi nähdessämme; ”Onhan tuo maha vähän tuollainen torpedo.” Torpedo tosiaan. Siinä missä Tyttö levittäytyi koko keskivartalon alueelle, on on pikkuveli keskittynyt kasvattamaan elintilaansa ylös- ja ulospäin.
Vatsanahka on tähän mennessä joustanut arpeutumatta rasvailun puutteesta huolimatta. Ensimmäisellä kerralla tunnollisesta rasvaamisesta huolimatta aika näyttävät Volverinen kynnen jäljet ilmestyivät kumpuun viikolla 35 lähes yhdessä yössä. Vielähän tässä on useampi viikko aikaa raidoittaa mahaa hieman lisää, saas nähdä kuinka käy. Vaikka viiruja tulisikin lisää, niin lohduttavaa on, että ne häivyttyvät kyllä haaleiksi vuodessa tai parissa.
Kolmenkympin paremmalle puolelle päästyäni siintelee synnytys yhä mieluisampana tapahtumana tulevaisuudessa. Suhtaudun hyvin luottavaisin mielin siihen, että luonto, KYSin kätilöt ja epiduraali hoitavat synnytyksen yhtä hienosti kuin viimeksiskin. Jospa vain Pikkuveli olisi vähän nopeampi liikkeissään kuin siskonsa ja tulisi maailmaan edes viikon sisällä lasketusta ajasta. Isosisko kun viivytteli syntymäänsä lähes kaksi viikkoa lasketun ajan päälle.
Nyt ei enää jännitä miten pärjään vauvan kanssa, vaan miten pärjään vauvan ja taaperon kanssa kun Nörtti lähtee isyysloman jälkeen töihin. Konkreettisesti eniten mietityttää se, miten pysyn hereillä mahdollisesti vähillä ja katkonaisilla yöunilla, kun nytkin tuntuu, että pilkin hiekkalaatikon reunalle, vaikka olen nukkunut yöni ilman keskeytyksiä. Tulevaa sirkusta ajatellessani tekee vain mieli mukkua varastoon mahdollisimman paljon sekä nauttia hetkistä, jolloin saa olla vain ihan yksin.
Kuten puhelimen raskaus appi sen rohkaisevasti sanoitti: ”Vain” kuusi viikkoa jäljellä.” Koitan nyt sitten nauttia tästä odotuksesta – loppurutistuksen vaivoista huolimatta – sillä nyt on hyvin suurella todennäköisyydellä viimeinen kerta kun tästä mahansisäistä myllerrystä pääsen omakohtaisesti tunnustelemaan.