Kevätkeli yllätti vaunuilijan

Eilen kävimme Napposen kanssa neuvolassa. Reipas kävely suorinta reittiä kestää noin 15 minuuttia, mutta lähdimme liikkeelle tuntia aikaisemmin kauniin ilman muutoin sekaisin menevän päiväunirytmin vuoksi.

Napponen koisasi ja minä maleksin kävelin reippaasti halki leikkipuistojen, hiljaisten omakotitalokatujen ja lenkkipolkujen mutkitellen ja kierrellen mahdollisimman paljon. Matkan varrella näin puussa toisiaan jahtaavia oravia, lumeen hautautuneita keinuhevosia, metsätiellä hymyillen pyöräilevän postimiehen sekä reisiään myöten hankeen uponneen, pajunoksia pusikossa taittelevan täti-ihmisen. Varmoja keväänmerkkejä kaikki tyynni!

Eräässä ohikävelemässäni omakotitalossa tehtiin kattoremonttia. Haistoin ja kuulin remonttireiskojen pakun ennen kuin näin sen. Auton ovet olivat auki, suomipoppi pauhasi ja pinttyneen tupakan löyhkä leijaili ympäristössä. Kaksi reiskaa lekotteli kevätauringossa katolla  tupakalla ja kolmas huojui puoliunessa jäisellä pihalla. Yhtään remppamiehien rautaista ammattitaitoa väheksymätttä, toivon talon omistajien puolesta, ettei ole tulossa sateinen kesä.

Kaikin puolin leppoisan ja havaintorikkaan lenkin jälkeen edessä oli viimeinen ylämäki ennen huipulla odottavaa neuvolaa. Ajatuksissani eteni jyrkkää ylämäkeä, kunnes jalkani lipsahti. Lipsahti toisenkin kerran. Maaperä lenkkitossujen alla näyttikin yhtä-äkkiä tältä:(Dramaattista musiikkia)

Turvaa ja pitoa tarjoavat hiekanjyväset olivat uponneet syvälle jään uumeniin. Siitä minä sitten vaunujen voiman työntämänä lähden hitaasti, mutta varmasti liusumaan alaspäin. Ei mitään mistä ottaa kiinni, ei mitään mihin loikata turvaan liukkaan jään ylivoimalta. Paitsi ruskeiden liukumiinojen täplittämä penkka, johon juuri ja juuri loikkamaalla yletän.

Mitäpä sitä ei äiti lapsensa neuvollaanpääsyn eteen tekisi. Mahdoin olla näky, kun varovasti askel askeleelta etenin koirankakkaisessa lumipenkassa hilaten vaunuja perässäni tieviertä pitkin.

Perillä neuvolassa kaikki meni mainiosti. Tyttömme painaa jo huimat 8 kiloa ja pituutta on vajaan 7 kk ikään mennessä kertynyt 70 cm.

Varmuuden vuoksi palasimme kotiin neuvolan takaa lähtevää lenkkipolkua pitkin, en ollut jäämäenlasku tuullella, eikä uusi kävelyretki kakkaapenkkaa pitkin suuresti houkutellut.

Mutta hei, hopeareunus se on tälläkin tarinalla. Nilkkujäiset kävelytiet ja hangesta kukkivat koirankakat ovat niitä varmimpia kevään merkkejä! Ja olihan meillä matkalla muutama pätkä jo ihan paljasta asfalttiakin. Jee!