Jokaiselle jotain

Tyttö on alkanut tunnistamaan tavaroita niiden käyttäjän mukaan. Eteisestä löytyy äitin, isin ja Tytön kengät. Kyläpaikan naulakosta tutkitaan mummin, tädin, äitin, isin ja tytön takit. Kylpyhuoneessa säilytetään isin kylpytakki, äitin pyyhe ja tytön ankka. Myös keittiön laatikoille ja kylpyhuoneen purnukoille Tyttö tietää omistajan: ”äitin”. Suurin osa kirjahyllyn peleistä on ”isin”. Tädin koiralle lahjaksi viety purulelu oli ”pepen”, siitä Tyttö muisti ahkerasti muistuttaa. 

Tyttö tunnistaa jo yllättävän pieniäkin eroja; kaksi lähes identtistä puhelinta ovat selkeästi joko ”äitin” tai ”isin”. Olemmekohan hokeneet liikaa, mikä kenellekin ”kuuluu”, kun rajanveto on puolitoistavuotiaallekin näin helppoa?

Toisaalta hahmotus helpottaa arkipäiväisiä tilanteita. Tyttö tietää mikä on hänen, ja millä saa vapaasti leikkiä ja mitä saa tutkia. Aina ei tarvitse edes kieltää Tyttöä tekemästä jotain, silloin tällöin riittää, että huomautamme ”muistatkos, se on äidin laatikko”, ja Tyttö jättää kohteen rauhaan.

Konkreettisten henkilöiden tavarat on helpohko tunnistaa, kutta joukossa on myös joitakin haastavia esineitä. Eräänä päivänä tuli vastaan jotain, joka on vauvan, kuten narulla kuivunut pienen pieni body ja kaapista löytynyt helistin. Tyttö vastasi selitykseeni ”vauvan, a-aaa, a-aaa” ja jätti vaatteen narulle kuivumaan.

Eilen ostin jotain mikä on myös tavallaan vauvan:

Vai pitäisikö alkaa käyttämään ilmaisua pikkuveljen. Siinä se vatsan päällä lepää ja muistuttaa uudesta (myös minua) perheenjäsenestä.