Iltamenoikävä
Lauantai-ilta, kello lähenee kymmentä ja juuri nukahtanut tyttönen tuhisee vieressäni. Pimeässä huoneessa puhelimen näytölle syttyyy valo ja teksti: Ystäväsi lisäsi uuden kuvan. Kuvassa hymyilevät ystävykset, lauantai-illan kiilto silmissään, arvaan että kuvaa edeltää muutama lasillinen lämmittävää viiniä ja kuvan ottamisen jälkeen ystävykset suuntaavat kantakuppilaansa ”yhdelle”.
Kuvaa katsoessani pystyn melkein haistaamaan viinin, puuterin ja hiuslakan, jota varmasti on ennen kuvanottohetkeä suihkuteltu. Kun suljen silmäni, tunnen iloista iltaa edeltävän eräänlaisen keveyden ja huolettomuuden tunteen, ehkä myös pientä jännitystä; mitä hauskaa tänään keksitään?.
Tuntuu, että olen valovuosien päässä siitä hetkestä, kun soitin ystäväni ovikelloa lauantai-iltana liian kylmissä, mutta hienosti kopisevissa nilkkureissa, punkkupullo käsilaukkuun tungettuna ja kajaalit silmiin tarkasti piirrettyinä.
Viime baarireissustani alkaa ollakin jo aikaa. Raskauden alettua vuosi sitten joulukuussa, pahoinvointini oli niin rajua, että ajatuskin oluelta ja ihmisiltä haisevasta baarista sai kuplan nousemaan kurkkuun.
Haikeuteni ei kohdistu itse baariin, en ole oikeastaan ikinä todella viihtynyt kuppiloissa. Enemmän minulla on ikävä niitä ihmisiä, kenen kanssa sinne lähdettiin; kikatusta, höpsöjä tyttöjen juttuja ja pohdintaa siitä voiko saman kaulakorun laittaa kahtena peräkkäisenä iltana samaan baariin. Nykyään lauantai-iltoihin kuuluu saunantuoksua, jokeltelua, lastenlauluja sekä pohdintaa siitä, voiko vauvan päällä ollutta bodya käyttää vielä huomennakin, vai laitanko sen pyykkiin.
Vaikka nyt kyllä varmasti pääsisin lähtemään (Nörtti kyllä pärjää tytön kanssa, kunhan maitoa riittää pakkasessa), isoin ongelma on oman pääni sisällä. En pystyisi samalla lailla nauttimaan olostani ja pitäämään hauskaa, sillä tuntuu että nyt minulla on kotona joku, joka tarvitsee minua enemmän kuin minä tarvitsen ”hauskanpitoa”. Tuntisin jatkuvaa huolta lapseni ja mieheni pärjäämisestä kotona; tunnistaako Nörtti itkeekö tyttö nälkäänsä, väsymystään, vatsavaivoja vai kaikkia kolmea, miten tyttö voi illalla nukahtaa jos en ole hänen vieressään maitolaitosteni kanssa?
Jos postaisin lauantai- iltana tilannekuvan Facebookkiin, se näyttäisi luultavasti tältä.
Vaikka tiedän, että kotona pärjätään, niin minä en vielä taida olla valmis pärjäämään ilman kotijoukkoja. Tätä tunnetta en osunnut edes kuvitella ennen tytön tuloa ulkomaailmaan. Ehkä lähteminen helpottaa ajanmyötä, nyt pystyn jo melkein käymään yksin kaupassa, ottamatta juoksuaskeleita, etää olisin nopeammin takaisin kotona.
Kai se minunkin itselleni myönnettävä, elämässäni on alkanut uusi ajanjakso. Punaviinin huoleton naukkailu, korkeat korot ja baarikaudulla kipittely on jäänyt vähemmälle (tai loppunut toistaiseksi kokonaan, jos rehellisiä ollaan). Tilalle ovat tulleet maailman ihanin tyttö, vauvan nauru (ja itku), rauhalliset koti-illat, sekä pääkivuttomat viikonloppuaamut, jolloin herätään yhtäaikaisin kuin arkenakin.
Mutta älkää ystävät huoliko, joku kaunis ilta minä vielä maltan lähteä kotoa ja ilmestyä ovellenne viinipullo kainalossani ja viipyä iloisessa, ihanassa seurassanne aamuun asti tai ainakin kello 22 saakka tai kunnes alkaa väsyttää…