Kaupungilla raivovauvan kanssa
Lähdettiin tytön kanssa pitkästä aikaa viettämän päiväuniaikaa kaupungille. Yleensä tyttö on nukkunut parhaimmat ja pisimmät unensa kaupungireissujen aikana, vaunujen tasaisessa hytkeessä ja unettavassa taustahälinässä. Kyllä ei tänään nukkunut. Kyllä huusi mieluummin.
Huusi kun noustiin pois bussista. ”Kyllä se kohta nukahtaa uudeestaan, kun vähän hytkytän.!
Huusi osan matkaa kun käveltin Kälyn puodille. ”Oho, tyttöhän viihtyy kun saa katsella ympärilleen kun raotan vaunujen läppää hieman.”
Huusi, kun jatkettiin matkaa kirjastoon. ”Eipä viihdykkään enää maisemia katselleessaan.” ”Kyllä se kohta nukahtaa, on aina ennenkin nukahtanut..”
Huusi niin, että kirjasto kaikui, paitsi silloin kun nostin Tytön syliin uutta äänikirjaa valitessa. ”Hei tämähän sujuu.. mutta miten me päästään kotiin niin, että kannan vauvaa ja työnnän vaunuja?” Tuskanhiki alkaa helmeillä otsalla.
Vauva jatkaa lohdutonta huutoaan 100 metrin matkan kirjastosta ystävän rappukäytävään, jossa postilootassa odottaa lainassa ollu Wii-ohjain ja lootaan on tarkoitus jättää joulukortti. Viileässä hiljaisessa rappukaytävässä imetys- ja nukutusyritys. Ei toivottua lopputulosta.
Huuto jatkuu matkalla takaisin bussipysäkille. ”Nyt lähetään kyllä ekaan autoon, joka menee meidän suunnalle.” Huuto on tässä vaiheessa kirkumista ja tärinää. Onneksi bussi jo odottaa valmiina pysäkillä.
Otan tytön syliin ja menen istumaan. Vaunuihin tyttö ei enää tuossa mielentilassa rauhoitu. Itkettää. Imetysyritys nro. 2. Tyttö raivoaa kahta kauheammin. Kanssamatkustajien katseet tuntuvat kuumana niskassani. Kukaan ei uskalla katsoa suoraan, saati tarjota nenäliinaa. Päässä humisee ja ideat alkavat olla vähissä. Nostan tytön pystyasentoon rintaani vasten ja otan tytön hatun pois, alan jutustella hiljaa, mitä ulkona näkyy:
”Katsoppas, vihreä pakettiauto! Ja tuossa vilahti pyöräkorjaamo, onpa jännää. Eikö bussi hyrisekin kivasti? Joo! Ja tuossa on toinen bussi ja liikennevalot! Onpa ne kivat ja värikkäät.. Onpa kiva kun lopetit huutamisen… Nyt bussi pysähtyy hetkeksi.. älä hermostu, kohta tulee pomppu, huiii, olipa jännä hyppy tiessä, enää muutama pysäkki, hienosti Tyttönen matkustaa, tämähän on kivaa.. kotona sit nukutaan… Joo. Otetaan oikein pitkät unet…
Tätä jatkui loppumatkan (20 minuuttia) ja Tyttö pysyi kutakuinkin tyytyväisenä. En tiedä kumpaako kanssamatkustajat olisivat sittenkään mieluummin kuunnelleet; minunsekopäistä yksinpuheluani matkan kulusta ja jokaisesta pompusta tiessä vai tytön itkua. Mutta jutustelu rauhoitti vauvan lisäksi myös minua (enkä jopa enemmän kuin tyttöä). Samalla sain kerrottua muille matkustajille, että ”kyllähän sinä leensä nukut, onpa jännä päivä tänään kun ei yhtään nukuta…
Saavuimme kaupungille klo. 11.00 ja bussi kotiinpäin lähti 11.45. Oli muuten pisin 45-minuuttinen pitkään aikaan.
Kotona itku loppui vasta pullosta tarjotun (rinta aiheutti kotonakin raivoa) maidon jälkeen ja uupunut Tyttö nukahti sisälle päiväunille. Saattaa mennä tovi ennen kuin tämä karmiva kokemus unohtuu ja uskaltaudun uudestaan Tytön kanssa kaupunkimatkalle.
Tai entä jos tämä ei olekaan vain ohimenevä vaihe, vaan pitkät vaunuiluiltapäivät kaupungilla ovat taaksejäänyttä elämää?