Eroahdistus
Nyt on päällä pahemmanlaatuinen eroahdistus. Äidin eroahdistus. Viimeisen viikon aikana Tytöstä erossa olemisesta on tullut aivan kamalaa. Joskus jopa pitkien päiväunien jälkeen Tyttöä on aivan järkyttävä ikävä.
Tästä feissistä en sitten millään juuri nyt malttaisi pysyä erossa.
Ensimmäinen pulpahdus eroahdistuksesta ilmaantui pariviikkoa sitten, kun pääsin istahtamaan pitkästä aikaa kampaajan tuoliin. Tyttö meni tällä aikaa Mummin kanssa käymään Iso-Mummon luona parin kilometrin päässä. Etukäteen ajattelin: ihanaa, pari tuntia ”omaa aikaa” keskellä päivää vain kahvin juontiin, lehtien lukemiseen ja tyttöjen juttujen höpöttelyyn Kälyn kampaamolla. Todellisuus oli toinen: pidättelin itkua jo ennen kuin astuin kampaamon ovesta sisään. Hanat aukesivat, kun toinen kampaajista kyseli kuulumisia; ”Hyvää kuuluu, mut mulla on jo nyt ikävä mun vauvaa. Yhhyhhyhhyyyy…!” Kampaajalta palasin puolijuoksua takasin pienen mummonnaurattajan luo.
Eilen Mummi tarjoutui tulemaan Tytön seuraksi illalla, jos me Nörttin kanssa olisimme halunneet lähteä käymään vaikka elokuvissa tai syömässä. Kodin ulkopuolista tekemistä oli hankala keksiä; leffassa ei mene mitää kiinnostavaa ja ulkonakin on loman aikana tullut riittävästi syötyä. Lähdimme kuitenkin pyörähtämään kaupungille toviksi, jotta Mummi sai hetken olla Työn kanssa kahden. Autossa kotimatkalla pillahdin itkuun ikävästä. Olimme olleet poissa n. 1,5 tuntia.
Mummi jäi yöksi ja antoi minulle mahdollisuuden nukkua pitkään, ottamalla Tytön hoiviinsa iloisen kiljahtelun kuuluessa pinnasängystä klo. 06.10. ”Ihanaa, aamu-unet on niin luksusta”, ajattelin. Vaivuin samantien uuteen syvään uneen, kunnes 8.43 havahduin puristavaan tunteeseen Vauvan puuttuessa viereltäni. Oli aivan hiljaista, lakerrasta ei kuulunut edes iloista kiljahtelua. Tyttö oli tuossa vaiheessa koisannut jo tunnin aamu-uniaan ulkona. Jouduin vielä reilun tunnin sinnittelemään ilman Vauvan pehmeää tuoksua ja säteilevää kaksihampaista hymyä. Päivä ei alkanut, mieli ei virkistynyt eikä aamupala maistunut ennen kun nostin Vauvelin vaunuista syliini.
Tänään ystävän baby showereilla ikävä kalvoi niinä hetkinä, kun keskittyminen nykyhetkeen herpaantui ja ajatukseni lähtivät ajelehtimaan Tyttöä ja kotia kohti. Juhlat olivat iloiset ja herkulliset ja oli ihanaa nähdä rakkaita ystäviä isossa joukossa pitkästä aikaa. Tosin luulen, että olisin pystynyt enemmän nauttimaan juhlista ja olemaan oma itseni, jos olisin ottanut Tytön mukaan juhliin.
Toistaiseksi eroahdistus on hyvin yksipuolista. Tytöllä ei tunnu olevan mitään ongelmaa naurattaa mummoja, ukkeja, isää ja muita tutttuja ihmisiä sillä aikaa, kun äiti potee omaa ahdistustaan omilla menoillaan. Jos minun pitäisi kotoa lähtiessäni jättää kotiin perääni itkevä vauva, lähteminen olisi varmasti monin kerroin hankalampaa.
Mietin, mistä tälläinen rintaa puristava ja sydäntä raastava ikävä juuri nyt kumpuaa. Aikaisemmin parin tunnin hengähdystauko ulkomaailmassa oli tervetullut ja piristävä kokemus. Nyt suupielet alkavat valua alaspäin heti kotioven ja Tytön kadotessa näköpiiristä.
Ahdistus ei ole huolta vauvasta. Tuskainen oloni ei ole kertaakaan johtunut siitä, että epäilisin Tytön hoidon ja huolenpidon olevan puuttellista poissaollessani. Päin vastoin, Tyttön silminnähden nauttii molempien Mummien ja Nörtin seurasta ja luotan täydellisesti hoitajien kykyyn huolehtia Tytöstä. Syöttäminen, nukuttaminen sekä muut hoitotoimenpiteet varmasti sujuvat ja Tytöllä on turvallinen olo.
Tytöstä on tullut niin luonteva ja olennainen osa päiviäni, että useampi tunti erossa tuntuu, kuin olisin jättänyt yhden raajani kotiin. Tällä viikolla parit omat viikoittaiset, kodin ulkopuoliset harrastuksetkin ovat jääneet lomamatkan vuoksi väliin, joten siedätyshoitoa ei ole siltäkään suunnalta kertynyt ja erossaolo on siten hankaloitunut.
Yksi syy eron vaikeuteen voi olla tämä ihana vaihe, joka nyt on menossa. Vauvan kanssa oleminen ja päivittäisistä rutiineista huolehtiminen tuottaa iloa aivan uudella tavalla, vauvan vuorovaikutteisuuden kehityttyä viime viikkoina isoin harppauksin. Uusia pieniä taitoja pupahtelee pintaan päivittäin. Tytön katseeseen on tullut uutta syvyyttä, joka näyttää viestivän, että hän päivä päivältä ymmärtää yhä enemmän häntä ympäröivästä maailmasta, alkaa muistaa tuttuja asioita sekä nauttii seurasta sekä välillä myös omasta rauhasta.
En haluaisi jäädä paitsi pienestä hetkestäkään. Lattialla kellivä vauva on ihana, piiloleikille naurava vauva on niiin ihana, puuroa tohkeissaan maiskuttava vauva on niiin niiin ihana. Jopa vaunuissa nukkuva vauva on ihana, kun itkuhälyttimestä kuuluu hento ja uninen ”Hmmm…” Tuntuu, ettei tästä kotoilusta edes tarvitse vauvatonta ”hengähdystaukoa”. Kuulostaa tosi siirapilta, mut siltä tuntuu juuri nyt.
Onneksi vauvan luota ei ole pakko lähteä pois. Saan elää kylki kyljessä Tyttöni kanssa vaikka 24/7 jos haluan. Kaikkialle muuallle vauvan voi ottaa mukaan paitsi joogaan ja jumppaan. Ja niissä aion jatkossa käydä pienen itkuntirauttamisen uhallakin. Hyväähän se tekee sekä isille että vauvallekin olla hetki kahdestaan välillä.
Tahtoisin uskoa, että pieni itsenäinen hetki pari kertaa viikossa tekee hyvää myös minulle.