Kiitos – ja anteeksi. Eli lapsen kanssa kylässä.
Tyttö on saavuttanut sellaisen ihanan iän, jossa kyläily ystävien ja sukulaisten luona luo kivaa vaihtelua sekä vanhempien, että lapsen päivään. Kotoisia ja mukavia kyläpaikkoja löytyy läheltämme useitakin, kiitos iso- ja isoisovanhempien, kummien, tädin ja muiden ystävien.
Meidät otetaan lämpimästi vastaan, keitetään kahvit, usein syödään herkullinen ateriakin ja emäntäväki touhuaa iloisesti varsin aktiivisen napottajamme kanssa. Me vanhemmat ehkä saamme siinä ohessa otettua torkut tai luettua päivän lehden – tai ihan vaan tuijotettua rauhassa ulos ikkunasta kahvikupillisen kanssa sillä välin kun kyläpaikan emäntä tai isäntä juoksee taaperomme perässä varjellen matalilla hyllyillä olevia maljakoita tai vahtien keittiön alalaatikon veitsivarantoa.
Tyttö on onneksi hilpeä vieras: neitsytlapsella on ehkä jotain synnynnäistä vieraskoreutta, jonka ansiosta isommat mielenosoitukset ja ruokienheittelyt jäävät meidän kotoisaksi huviksemme. Lisäksi kyläpaikkojen aikuiset vakuuttelevat Tytön tuovan heille piristystä ja energiaa aktiivisella olemuksellaan, riemunkiljahduksillaan ja raikuvalla naurullaan.
Miksi minusta sitten välillä tuntuu, että ovella lähtiessä tekee mieli sanoa:
Kiitos – ja anteeksi.
Ehkä siksi, että vierailun aikana mikään alle metrin korkeudella oleva tavara ei ole varmuudella turvassa pieniltä sormilta (erityisen riskialttiita tuntuvat olevan mm. Mariskoolit ja kivi-tuikut). Ehkä siksi, että välillä kiitollisena (ja hieman itsekkäänä) istun ja juon kahvini rauhassa kun joku muu välillä juoksee nappulan perään ja vakuuttelee hymyssä suin, että istu sinä vaan rauhassa – ja tunnen toisen vaivasta pientä syyllisyyttä. Ehkä siksi, että ruokailumme jälkeen olemme kuluttaneet puoli rullaa talouspaperia, onnistuneet läikyttämään puolukkamehua valkoiselle villamatolle, kastelemaan liinan ja tahmaamaan huomattavan osan Tyttöä ympäröivästä lattia- ja pöytäpinta-alasta. Ehkä siksi, että lähtiessämme lattialla ovat edelleen levällään sekä kiikun pehmusteet, että pussillinen papiljotteja.
Viikonloppuvierailut ovatkin jo aivan oma lukunsa. Silloin isäntäväki joutuu väkisin jollain tapaa tipahtamaan taaperorytmiin. Keittiössä kolisuttelu alkaa aamu seitsemältä, hiljaisuus lankeaa taloon klo 12 lounashässäkän jälkeen ja ilta on täyttä toimintaa joko ulkoilun tai sisällä seinästä seinään kiipeilevän naperon kanssa. Vaippoja, vaatteita ja tavaroita on joka puolella, eivätkä houstimme saa hetken rauhaa (muulloin kuin silloin päikkäri aikaan). Kun lapsivieras vihdoin nukahtaa klo 20, ovat vanhemmat ja houstit niin puhki, että aikuisten seurustelu ja illanvietto hiljenee yleensä klo 22.
Tästä huolimatta meidät kutsutaan kylään uudestaankin. Ihmeellistä.
Tarvitseeko mainita, että kyläpaikkamme ovat useimmiten koteja, jossa ei asu pieniä lapsia, tai lapsia ylipäätään? Yllä olevasta kuvauksesta tulee ehkä vaikutelma, ettemme opasta lastamme, odota häneltä mitään käytöstapoja tai kiellä mitään. Ei suinkaan. Koetamme säilyttää hyvät tavat myös kyläillessä, kiitetään, tervehditään, istutaan pöydässä ja ollaan muutenkin siivosti. Kyläillessä niitä kiellettyjä juttuja vaan on nii paljon enemmän kuin kotona, ja kaikki Tytölle uusia. Tässä iässä vaan tuntuu, että ne pitää käydä aika useaan kertaan läpi, ennen kuin ymmärrys ja kokeilunhalu antavat periksi. Ja lapsettomassa taloudessa pieni pyörremyrsky on jotenkin hyvin huomattva muutos muuten siistiin ja seesteiseen ilmapiiriin.
Välillä tuntuu, että kuulostan rikkinäiseltä levysoittimelta kun kahvipöytäkeskustelu keskeytyy vähän väliä ja ajatus katoaa kun muistutan Tyttöä ruokatavoista tai syöksyn nappaamaan kaatuvan maitolasin. Koen syyllisyyttä kun en ehdi olemaan hyvä ja sosiaalinen vieras kun paimennan energistä lasta (silloin kun en juo sitä kahvia..) ja koitan estää isommat katastrofit.
Kiitos siis, että kutsutte meidät yhä uudestaan kylään, jaksatte katkonaista keskustelua, juoksette hetken naperon perässä ja vaikutatte siitä jopa hieman piristyvän ja saavan iloa. Anteeksi kaaos, jonka jätämme keittiöön ja olohuoneeseen, meteli jolla herätämme teidät naapurinne viikonloppuaamuisin ja pahoitteluni hetkellisesti heikentyneen kuulonne ansioista.
Ainakin osaatte aivan uudella tasolla arvostaa rauhallista ja siistiä kotia meidän lähdettyämme.
Onko teillä muilla koskaan sellainen olo, että pistätte kyläpaikkanne aivan sekaisin pienenkin vierailun ajaksi?
Tai päinvastoin, onko teillä käynyt riiviötaaperovieraita? ;)