Mihin meidän vauva katosi?

Tyttö istuu omassa tuolissaan ja välillä jopa hetken lattialla ilman tukea. Hän menee päättäväisesti eteenpäin ja pääsee käsiksi juuri niihin leluihin joihin haluaa. Hän osoittaa mieltään ja mielenkiintoaan selkeästi. Hän syö omilla käsillään ja juo itse vettä mukistaan.

Tänään jäi ensimmäisen kerran aamu-unet välistä ja Tyttö menikin vasta lounaan jälkeen ensimmäisille unilleen.

Mihin minun vauvani on kadonnut?!

Tänään pistin sen merkille. Tai olen ehkä huomannut aiemminkin, mutta koittanut katsoa sormien läpi ja olla ajattelematta asiaa. Seitsemän kuukakuden ikäinen Tyttömme ei enää ole ihan vauva.

Liikkellä ollessamme hän mieluummin istua napottaa vaunuissa ympärilleen katsellen kuin nukkuu harson takana. Hän kuuntelee aikuisten puhetta ja äänensävyä ja näyttää siltä kuin ymmärtäisi. Aamuisin herään hentoon ”äitäättättää”- huhuiluun (tai napakkaan vääntöön kaunahkaan tai alliin) ja päiväunille mennessä vaunuista kuuluu protestinomaista ”eieieieiei”-ääntä.

Vauvastani on kasvamassa ihan oikea ihminen. On se ihmeellistä.

***

Aikana ennen omaa Tytärtä välillä ihmettelin, miten vanhemmat onnellisina ihastelevat lastensa pienenpieniä edistyaskeleita.

”Niin se meidän Pinja-Petterimmekin osaa jo itse kahmia suuhunsa rusinoita.”

tai

”Eilen meidän Martta-Mikael oppi itse istumaan.”

Nyt huomaan itse syyllistyväni aivan samaan, jopa hieman isomassa mittakaavassa. Anteeksi ystävät, jos olette jo liian usein kuulleet kuinka:

”Haluatko nähdä Tytö uuden taidon? Näetkö miten Tyttö osaa jo niin hienosti paukuttaa vesimukia pöytään, tuo opittiin eilen.”,

”Katsoppas miten hienosti se siirtää helistimen kädestä toiseen”

tai

”Voi miten hienosti lentää tuo sylki pitkän matkaa kun Tyttö pörisyttää huuliaan! Katso nyt, miten hienosti!”

Aikaisemmin, kun pieniä sukulaislapsia näki n. 3kk välein, jos silloinkaan, kasvu ja kehitys tuntui niin itsestään selvältä. ”Ai teillä oollaan jo siirrytty soseisiin!” ja ”Kappas, poikahan jo kävelee.”

Sitä kai se äitiys teettää, oma lapsi vaan on niin ihmeellinen. Kun kehitystä seuraa päivä päivältä, tunti tunnilta, pienetkin asiat tuntuvat merkityksellisiltä (tai sitten pitkät, neljän seinän sisällä samassa seurassa vietetyt päivät alkavat tehdä tehtävänsä). Kun uusi pienikin taito on opittu ja tallentunut muistiin, paluuta entiseen ei enää ole.

Alkaa uusi vaihe toisen perään.

Täysimetys vaihtuu puuroon ja soseisiin, imetyshetket vaihtuvat nokkamukituokioiksi ja yösyötöt tassutteluksi. Lelukaaren alla köllöttävä vauva vauhtuu ympäri olohuonetta kömpiväksi toukaksi ja hurjaa vauhtia konttavaaksi nelijalkaiseksi. Päivärytmi keikahtaa päälaelleen, kun nyt valvotaan kolme tuntia ja nukutaan puolitoista, eikä toisinpäin.

Muutaman viikon päästä kun pääsemme ihastelemaan uutta ystäväpiirin vastasyntynyttä, niin Tytön kanssa ihmetellään, että niin sinäkin olit vain vähän aikaa sitten noin pieni vauva. Tyttö todennäköisesti katsoo minuun, sitten vauvaan ja alkaa kurottaa pientä kouraansa vauvaa kohti suu ammollaan ja kuola valuen: jospa tuota pientä nyyttiä voisi vähän maistaa?

Kun Tyttö iltaisin juuri ennen nukkumaanmenoa käpertyy ihan kiinni kylkeeni, melkein vaipuu uneen pehmeään maidontuoksuun ja kietoo uniset kädet kaulani ympärille kun nostan hänet omaan sänkyynsä, hän on taas mielessäni pienen hetken niin pieni kuin vastasyntyneenä ensimmäista kertaa sylissäni. Sitten juuri ennen valojen sammumista sängystä vilahtaa koko kasvojen mittainen hymy ja kuuluu ”äitäitäi”. Ja niin 7-kuinen vekkuli on jälleen palannut takaisin.