Onko tuota kinkkua pakko maistaa?

Hyvää syntymäpäivää… ..minulle!

Lähisuku pistäytyi kakulle, kahville ja kuohuviinille lumisateisen sunnuntain ratoksi.

Kakku oli hyvää, kuohuviini kylmää ja ruusut tuoksuvat nyt keittiössä ja olohuoneessa.

Askartelin syntymäpäiväkseni käpykakkua, lapsuuteni ylivoimasta juhlaherkkua.  Muistan elävästi ensimmäisen kerran, kun maistoin tätä ihmeellistä (alunperin) leipomoiden jämäpaloista kasattua tuotosta.

Minun ollessani hieman alle kouluikäinen, olimme joulun alla kylässä tuttavaperheen luona. Kahvipöydän keskellä komeili ruskealla marsipaanilla kuorrutettu ja tomusokerihunnutettu käpykakku. Muistan vieläkin, miten epäilyttävältä kakku näytti hämärässä valossa lapsen perspektiivistä katseltuna. Vedin Äidin hieman sivummalle ”tarkistaakseni etkettiä”, meidät kun oli pienestä asti opetettu kohteliaasti maistamaan kaikenlaista tarjolla olevaa ruokaa. Niimpä supatin Ädin korvaan:

”Onko tuota kinkkua pakko maistaa…?”

Lapsen mieleni jotenkin yhdisti tulevan joulun ja pöydällä odottavan, minulle ennestään tuntemattoman möykyn ja ajattelin, että voi ei, täällä tarjotaan kahvin kanssa joulukinkkua, joka ei tuohon aikaan todellakaan kuulunut herkkuruokiini.

Taisi maistua päydässä minulle useampi, kuin yksi pala kyseistä kakkua. Siitä eteenpäin vaadin saada syntymäpäivänäni oman kokonaisen käpykakun, jonka herkkuttelin aivan yksin. Onnittelukahville poikkeaville vieraille piti hankkia erillinen vieraskakku.

Nykyään onneksi raaskin tarjota omasta kakustani myös vieraille, tosin kotitekoinen kakku on teollista huomattavasti muhkeampi – siitä riittääkin premmin. Eikä tämän imetyksenkään huippuenergiankulutuksen piikkiin enää toista yksin syötyä kakkua voi hyvällä omalla tunnolla lisätä. :D

Tyttö keikisteli taas suvereenisti juhlien keskipisteenä. Hymyili ja kuikuili tyytyväisenä ihailevien katseien keskellä. Ei jäänyt Tyttökään osattomaksi lahjonnasta, huomenna saadaan laittaa päälle isomummon tuoma kevään punainen plyysihaalari!