Minulla oli raskaus aikana jokseenkin ruusuinen kuva vauvan kanssa kotona oleilusta. Ajattelin, et sit me käydään kirpeinä syyspäivinä vaunulenkeillä ja kaupungilla, kahvitellaan mummojen ja muiden kotiäitien kanssa Sokoksen kahviossa. Sadepäivinä köllitään kotona lämpimässä, otetaan päiväunet saman peiton alla ja ihmetellään räntäsadetta. Etukäteisunelmissani tyttö nukahti helposti pitkille päiväunille, joiden aikana minä saan puuhastella rauhassa kotona; neuloa, leipoa, katsoa hömppää ja silittää harsoja. Tyttö herää makoisilta nokosiltaan hyväntuulisena, jonka jälkeen köllitään viltillä ja hassutellaan, odotetaan Nörttiä kottin, luetaan pehmokirjoja ja ihmetellään leluja. Näin halusin ainakin itselleni uskotella, mitä sitä maalaislemaan itkuista vauvaa ja väsynyttä äitiä seinälle ennenaikaisesti.

Tyttö syntyi, isyysloma loppui ja arki tytön kanssa alkoi.

Kupla puhkesi ja arki on… juuri sitä miksi sitä kuvittelinkin. Ja ehkä vielä muutaman terälehden verran ruusuisempaa, sillä tuo meidän tyttö on niin suloinen ja ihana ja täydellinen ja, ja, ja…

Eikä ne yölliset heräämisetkään niiin kamalia ole. Tyttö ilmoittaa nälästään maiskuttelemalla rystysiään omassa sängyssään, syö ja nukahtaa uudelleen. Eikä niitä vaippojakaan tarvitse öisin yhtenään vaihtaa; aikaisin aamulla vasta, yleensä niihin aikoihin kun Nörtti alkaa heräillä lähteäkseen töihin. Nörtti lähtee ja sinne me tytön kanssa jäädään, aamu-unille kylkikyljessä, lämpimään peiton alle. Herätäksemme uuteen täydelliseen päivään, satoi tai paistoi.