Miten ihanaa on, kun on oma tytär.
Tytär, jonka kanssa opetellaan harjaamaan tukkaa, osumaan huulirasvalla huuliin ja suditaan puuterihuiskulla leikisti punaa poskiin.

Tytär, jonka kanssa voi leipoa pullaa ja muffinsseja, vaikka projektin jälkeen lattia onkin jauhojen pilkkuttama ja kaapinovista valuu kananmunaa. Sitä muistaa taas, että paras osa leipomista onkin taikinan maistelu vatkaimen teristä, eikä täydellinen lopputulos. Pääsen myös näkemään, kuinka tiskaaminen voi olla leipomishetken hohdokas lopetus, eikä suinkaan välttämätön  paha.

Iloa on oma tytär, jonka kanssa voi syödä silloin tällöin välipalan sohvalla ja hautautua  kainalokkain untuvapeittoon katsomaan muumeja, vaikka välipalan jälkeen sohvatyyny on oranssi mandariininmehusta ja päivällinen on unohtunut valmistaa.

Onnea on oma Tytär, joka viihtyisi loputtomasti lankakaupassa hipelöimässä värikkäitä keriä ja katselemassa silmät kiiluen rullalla olevia paljettinauhoja. Käymme yhdessä lankaostoksilla siitäkin huolimatta, että lopulta ostan liian vähän ja väärän väristä lankaa, koska huomioni on kohdistunut enemmän lankakerien takaisin paikoilleen palautteluun ja hiki hatussa ilosta hihkuvan tytön perässä juoksemiseen.

Onnea on oma tytär, joka perjantai-iltana saunassa tarjoilee saippuavaahtoista kahvia ylälauteelle , haluaa, että myös hänen hiuksensa vaahdotetaan ja vahtii, että äitikin varmasti laittaa suihkun jälkeen kylpytakin päälle.

Rikkautta on olla oma Tytär, joka välillä repii hermoja riekaleiksi päättäväisyydellään ja aiheuttaa huolta ja harmaita hiuksia huimapäisyydellään. Tytär, jonka ansioista nauran ja hymyilen enemmän ja opin näkemään ihmetystä pienissäkin asioissa. Tytär, joka opettaa minulle itsehillintää ja kykyä sietää kaaosta.
Tytär, joka niin ihana ja rakas, että sydän pakahtuu.