”Tammikuu on pakkaskuu, helmikuu on hiihtokuu…”

Eiku.

Helmikuu on kurakuu ja pyöräilyn aloituskuu.

Poikkeuksellisen varhainen kevät ei todennäköisesti ole jäänyt huomaamatta keltään, joka on edes vilkaissut ulos viime päivinä. Näillä Itä-Suomalaisilla leveysasteilla tämän asteen kevät koetaan yleensä vasta huhtikuun paremmalla puolen – jos silloinkaan. Sallikaa siis hieman ihmettelyä ja hehkutusta.

Helmikuussa ruohovihertää ja aurinko häikäisee. Puistossa tuoksuu kostea maa ja hiekkapöly. 

Helmikuussa on jo korkea aika aloittaa kevään pyöräilysesonki.

Vaikka pyörän satulaan hyppääminen toisen kolmanneksen paremmalla puolella hirvitti, niin uskaltauduin silti kokeilemaan onneani. Ongelmaksi ei osoittautunut kasvava maha saati liitoskivut, vaan aivan j ä r k y t t ä v ä n huono kunto; miten lähes olemattomat selkä- ja reisilihakset voivat mennä maitohapoille ensimmäisessä ylämäessä? Alle kilometrin matka lähes tasaista maastoa saa minut puuskuttamaan. (Toki tarakalla painaa 12 kiloa hihkuvaa Tyttöä ja pyörän alla hieman liian pehmeät kumit, mutta on tämä nyt silti ihan pohjanoteeraus.)

Helmikuussa etsin Tytölle keltaisia koon 23 kumppareita hikihatussa ja saan useasta kaupasta selitykseksi kehnoista valikoimista ”Niin kun nyt ei ole oikein sesonki…”.

Etola oli kuitenkin aavistanut keltaisten kenkien kaipuuni ja sieltä löytyi Tytölle nörttiyhteensopivat aurinkoiset robottikumpparit. Koska hieno nainen mätsää hanskikkaat kenkien väriin, ostin myös upeat keltaiset kurarukkaset. Ne taisivatkin olla ensimmäiset hanskat, joita Tyttö ei suostu laittamaan käteensä. Muuten hän kyllä pujottaa käsiinsä kaiken patakintaasta isänsä villasukkaan. Mutta kurarukkasia – ei sitten millään.

Helmikuussa laskemme viimeiset pulkkamäet ja nostamme 6 viikkoa käytössä olleet pulkat kesäteloille autotalliin.

Ne on siirrettävä pois Tytön silmistä, jotta välttäisimme katkerat pettymyksen kyyneleet joka kerta poistuessamme kotoa. Hän ei vielä tunnu ymmärtävän, että hiekoitussora ja asfaltti ei ole paras mahdollinen alusta pulkkailulle.

Helmikuussa muistan, että pyörän kyydistä poistuminen ei ole sama asia kuin pyörällä ajaminen: ”Kun sen kerran oppii, sen osaa aina.”

Ensi kerralla kotipihaan kaartaessani muistan irroittaa myös Tytön jalat turvaistuimen rensseleistä. Kerrankos sitä nostaa reippaasti lapsen pois tarakalta ja huomaan housujen ja kumppareiden jääneen penkkiin istumaan. Onneksi ilma oli vielä viileähkö ja vaatekerroksia oli useampi. Nyt naapurustolle paljastui vain Tytön kirkkaan vihreä fleece-kerrastopylly. Tyttö katsoi minua hieman hämmentyneenä ja osoitti jalkatelineisiin jääneitä kumppareitaa: ”Kengi!!”

Minä kyykistyin kaksinkerroin hihittämään pyörävaraston eteen.