Päivänluku: 20

Kaksikymmentä on tänään lapselle puettujen vaatekappeleiden lukumäärämäärä kerhoon lähtiessä. Kaksikymmentä. Vaipan lisäksi. On se sentään viisi yksikköä vähemmän kuin mitä pakkasmittari aamulla näytti. 

Kerholle päin kävellessämme mietin, mitenkä kauan koko pukemisruljanssiin meni aikaa ja samalla pohdin myöhästyttiinkö villakerrosten takia laululeikistä. Niimpä hengityksen höyrytessä ja nenänpäätä kipristellessä laskin mielessäni vaatekappaleet.

Sukat (2), tossut (2), villasukat (2), stonzit (2),

body, housut, villahaalari, haalari,

kypärämyssy, hattu, kauluri kasvojen suojaksi,

lapaset (2) ja rukkaset (2).

Aika iso läjä vaatteita pienen ihmisen edessä eteisessä. Ei ihme, että vaatteidenvalintahommiin harvemmin joutuva Nörtti silloin tällöin kysäisee, että mitä tälle lapselle laitetaan tänään päälle?

Pukemisen puolivälissä hikihelmen noustessa eteisessä otsalleni, kiitin hiljaa mielessäni Tytön leppoisaa luonnetta ja sitä, että hän ainakin tässä vaiheessa tuntuu pitävän pukeutumisesta, eikä muistuta tässä mielessä äitiään. Päivän paras hetki on, kun hänelle laitetaan ulkokengät jalkaan. Tämä voisi olla myös hankalampaa. Kuten se todennäköisesti omalle äidilleni oli, kun itse olisin mieluiten paukkupakkasillakin lähtenyt hoitoon t-paidassa ja legginseissä (siihen aikaan niitä tosin kutsittiin epätrendikkäästi ihan vain kalsareiksi tai pitkiksiksi). Kerrospukeutumista ja kalsareita kohtaan tuntamani vastenmielisyys ei ole vanhemmalla iälläkään helpottanut, nytkin mieluummin palelen vähän kuin vedän farkkujen alle ylimääräisen kerroksen vaatetta. Aikuisiällä olenkin alkanut panostaa hyviin toppahousuihin, niissä ei palele eikä purista pakkasellakaan. Voi mukavuutta!

Kesä(mekko)kelejä odotellessa on vain sopeuduttava ajatukseen, että itsen ja lapsen pukeminen aloitettava 20 minuuttia ennen, kuin ovesta on tarkoitus siirtyä ulos.

Tule jo Kesä!

 

Suhteet Ystävät ja perhe Höpsöä

Neuloosi

Tänään päiväuniaikaan tartuin puikkoihin ensimmäistä kertaa yli kahteen kuukauteen. En ole vielä varma oliko viikon paras vai huonoin päätös.

Pulssi nousi korviin, silmät kaventuivat viiruiksi ja kädet alkoivat viuhtomaan silmää nopeammin. Ajantajuni katosi ja ympäristön äänet häivyttyivät puikkojen kilinään.

Pitkä neulomistauko ei ollut täysin vapaaehtoinen päätös. Marraskuun alussa villalangat haisivat nimittäin niin pahalle, että niistä oli pakko pysyä turvallisen välimatkan päässä ja puikkojen pyöriminen silmissä vain pahensi pään (ja vatsan) sisäistä vellomista. 

Mutta nyt tilanne on muuttunut… Kuvotus on helpottanut.

Nyt pelkään, että neuloosi on iskenyt entistä suuremmalla voimalla ja tullut tähän talouteen jäädäkseen asumaan sohvannurkkaan. Isohko pussillien jämälankoja huutelee minulle vaativasti käsityökorista ja kutsuu taas jumiuttamaan hartiat ja kuluttamaan sohvan verhoilua. 

…ja minä en pysty vastustamaan sen kutsua.

image.jpg

Apua.

Suhteet Oma elämä DIY Höpsöä