Kaksikymmentä on tänään lapselle puettujen vaatekappeleiden lukumäärämäärä kerhoon lähtiessä. Kaksikymmentä. Vaipan lisäksi. On se sentään viisi yksikköä vähemmän kuin mitä pakkasmittari aamulla näytti. 

Kerholle päin kävellessämme mietin, mitenkä kauan koko pukemisruljanssiin meni aikaa ja samalla pohdin myöhästyttiinkö villakerrosten takia laululeikistä. Niimpä hengityksen höyrytessä ja nenänpäätä kipristellessä laskin mielessäni vaatekappaleet.

Sukat (2), tossut (2), villasukat (2), stonzit (2),

body, housut, villahaalari, haalari,

kypärämyssy, hattu, kauluri kasvojen suojaksi,

lapaset (2) ja rukkaset (2).

Aika iso läjä vaatteita pienen ihmisen edessä eteisessä. Ei ihme, että vaatteidenvalintahommiin harvemmin joutuva Nörtti silloin tällöin kysäisee, että mitä tälle lapselle laitetaan tänään päälle?

Pukemisen puolivälissä hikihelmen noustessa eteisessä otsalleni, kiitin hiljaa mielessäni Tytön leppoisaa luonnetta ja sitä, että hän ainakin tässä vaiheessa tuntuu pitävän pukeutumisesta, eikä muistuta tässä mielessä äitiään. Päivän paras hetki on, kun hänelle laitetaan ulkokengät jalkaan. Tämä voisi olla myös hankalampaa. Kuten se todennäköisesti omalle äidilleni oli, kun itse olisin mieluiten paukkupakkasillakin lähtenyt hoitoon t-paidassa ja legginseissä (siihen aikaan niitä tosin kutsittiin epätrendikkäästi ihan vain kalsareiksi tai pitkiksiksi). Kerrospukeutumista ja kalsareita kohtaan tuntamani vastenmielisyys ei ole vanhemmalla iälläkään helpottanut, nytkin mieluummin palelen vähän kuin vedän farkkujen alle ylimääräisen kerroksen vaatetta. Aikuisiällä olenkin alkanut panostaa hyviin toppahousuihin, niissä ei palele eikä purista pakkasellakaan. Voi mukavuutta!

Kesä(mekko)kelejä odotellessa on vain sopeuduttava ajatukseen, että itsen ja lapsen pukeminen aloitettava 20 minuuttia ennen, kuin ovesta on tarkoitus siirtyä ulos.

Tule jo Kesä!