Taisin eilen illalla puolivahingossa aloittaa unikoulun.

Ilman toimintasuunnitelmaa, motivaatiota tai pohtimista.Suunnitelmana oli oma suosikkitaktiikkani monen muunkin asian suhteen; katsotaan mihin päädytään.

Näin se tapahtui:

Kymmenen aikaan Tyttö heräsi ensimmäisen kerran itkemään ja vaatimaan maitoa. Meillä Nörtin kanssa oli elokuva kesken ja suoraan sanoen kehtuutti lähteä pimeään huoneeseen makoilemaan. Sitten uskaltauduin kysymään Nörtiltä jo muutaman päivän pohtimani kysymyksen: Kokeillaanko tuttia?

Tutin tuominen yökuvioihin on iso päätös, sillä olemme pärjänneet tähän mennessä vallan mainioisti ilman sitä. Nyt kuitenkin haluaisin pikkuhiljaa jo lopetella yöllisiä syömätaukoja ja tutin tarjoaminen rinnan sijaan tuntuu loogiselta ja helpolta ratkaisulta. Lisärohkaisua tutin antamiselle tuo useat ikenissä pullottavat hampaanalut, joita ymmärrettävästi kutittaa myös öisin. Jospatutin antamisen jälkeen peukalonhangat eivät olisi Tytöllä aamuisin enää vereslihalla?

Itseäni on tähän mennessä estänyt ajatus tutista vieroittamisesta, mutta tutista on tullut tärkeä osa päiväunille nukahtamista, niin tuttivieroitus on edessä joka tapauksessa. Joten, miksipä ei?

Kävin antamassa tutin Tytölle klo 22 ja klo 01.30. Ei itkua, ei kitinää, vain unista  ja tyytyväistä tuhinaa pinnasängyssä. Ja mikä parasta, minä sain jatkaa unia heti palattuani omaan sänkyyni. Aika luksusta. Kuudelta otin Tytön viereeni aamumaidolle ja jatkoimme unia seitsämään. Aika onnistunut tahaton ensimmäinen unikouluyö, vai mitä?

Jos tällä tekniikalla unijaksot pitenevät, yösyötöt loppuvat ja koko perhe nukkuu paremmin, tutin ottaminen kuvioihin sopii minulle mainioisti. Jospa se tutista vieroittaminenkin käy yhtä kivuttomasti? Positive thinking never hurt anyone.

Oliko tämä tekniikka liian helppo ja itkuton ollakseen totta ja toimiva?

Aika näyttää, mihin päädymme.