Puoli vuotta vauvanhoitoa ja pätkissä nukuttuja öitä on nyt takana. En tiedä olenko sekoamassa vai onko uivaje ja luonto hoitamssa hommaansa oikeaan suuntaan, sillä yksi päivä ajattelin, että ”olihan se synnyttäminen oikeastaan ihan kivaa”. Oikeasti? Ihan kivaa??

Ennen epiduraalia supistustusten kanssa 9 tuntia kärvistellessäni, muistan kyllä selvästi useasampaan otteeseen (4 minuutin välein) ajatelleeni, ”ettei ikinä uudestaan tätä saatan hmm.. kipua”. Tästä muistosta huolimatta huomaan ajattelvani: ”ei se nyt niin paljon koskenut”. Hassua, kun kaksi omaa muistikuvaa samasta tapahtumasta ovat aivan toistensa vastakohdat.

Mielikuva syntymästä on tällä hetkellä pääosin positiivinen. Päällimmäinen ajatus on turvallisuudentunne. Hoitohenkilökunta oli varmaa, ystävällistä ja paikalla tarvittaessa. Kivunlievitystä annettiin riittävästi ja niin nopeasti, kuin se synnytyksen etenemisen puitteissa oli mahdollista. Tosin parhaan avun ennen epiduraalia oli kuulla pienen sydämen syke monitorista. Jo tuolloin anturit mahanpäällä maatessani muistan tiikeriemon suojelevan asenteen nousseen pintaan: ”kyllä minä kestän mitä vaan, kunhan vauvallani on kaikki hyvin”.

Aaamu kuudelta, kun epiduuraali alkoi vaikuttaa, tuli uni. Tuntui, kuin en olisi nukkunut viikkoon. Nukahdin pehmeään sänkyyn, foliopeiton alle, tasainen monitorin piipitykseen. Nukuin 6 tuntia. Välillä hoitajat herättelivät tarkistaakseen syntymän etenemistä, jonka jälkeen vaivuin uudelleen ihanaan kivuttomaan lepoon. Nörtti torkkui kiikkutuolissa.

Puolen päivään aikaan tapasin lääkärin, yritin syödä lounasta ja pelasimme (kyllä vain) Nörtin kanssa yhden Roll Through The Agesin.

Kätilö seurasi hetken touhujamme ja tokaisi, että eipä ole ennen nähnyt synnyttäjän heittävän noppaan salissa.

Peliä seurasi pari varsin hikistä ja ilokaasunhuuruista tuntia, jonka jälkeen sain Pienen Tyttöni syliini. Ponnistelun alkaessa kysyin kätilöltä: onko tämä se vaihe, joka kestää n. 20 minuuttia? Kätilö oli hetken hiljaa ja vastasi tuumaillen, että saattaa tässä mennä hieman pidempään. Meni 2 tuntia, ei 20 minuuttia.

Niiden kahden tunnin aikana muistan katsoneeni usein seinällä raksuttavaa kelloa, käskeneeni Nörttiä näyttämään iloisemmalta ja hymyilemään, huomauttaneeni kätilölle tämän haisevan käsittämättömän pahasti valkosipulilta, hengittäneeni ilokaasua niin, että sänky alkoi keinua ja mietittineeni, ettenpä ehtinyt laittaa kynsiini niitä Saara Sarvaksen bloggaamia Kate Spade Polka dotteja.

Puoli vuotta sitten syliini laskettu 50 senttinen ja 3,5 kiloinen nyytti painaa nyt 7,5 kiloa ja on lähes 70 cm pitkä. Pienstä ja hennosta Tytöstä on kasvanut jäntevä ja voimakas vauvanpötkylä, joka pyörii ja touhuaa lattialla, osoittaa mieltään, imeskelee varpaitaan, pöristää puuroa suusta, nauraa räksättää käsittämättömille asioille ja taikoo suloisella olemuksellaan hymyn kenen tahansa kasvoille.

9 kuukauden moninaisten epämukavuuksien ja 18 tunnin äärimmäisen kivun, jännityksen ja onnen tuloksena syntyi rakkautta ensisilmäyksellä, mutta puoli vuotta siihen meni ennen kuin itse synnytystä pystyin ajattelemaan ilman vilunväreitä.